Materiaalis-merkitykselliset prosessit performanssitaiteessa
Taiteellinen työskentely ei koskaan ala tyhjästä eikä yksin. Joillekin materia toimii lähtökohtana, toisille taas keho. Omassa työskentelyssäni lähtökohta on rinnakkaisuus: työ tapahtuu yhdessä materiaalien, esineiden ja tilojen kanssa. Ne eivät ole passiivisia välineitä, vaan aktiivisia osapuolia, jotka suuntaavat prosessia omilla ehdoillaan.
Niin taiteellisen kuin tutkimuksellisen opinnäytetyöni lähtökohtana on käsitys maailmasta eräänlaisena affektiivisena rihmastona: elävänä, kaaoottisena kehona ja monikerroksisena verkostona. Toimiminen tässä ympäristössä edellyttää kykyä kohdata ja tunnistaa monimutkaisuutta ja toismaailmallisia ulottuvuuksia.
Aikamme kutsuu kehittämään uudenlaisia lähestymistapoja
Posthumanistinen ajattelu on filosofian suuntaus, joka kyseenalaistaa ihmisen aseman maailman keskipisteenä ja korostaa ihmisten, muiden eliöiden, teknologioiden ja ympäristön keskinäistä riippuvuutta. Se etsii ei-essentialistisia ja ei-hierarkkisia tapoja ymmärtää erilaisten olioiden ominaisuuksia ja keskinäisiä suhteita sekä tarkastelee ihmistä osana laajempaa verkostoa ilman oletusta ihmisen ylemmyydestä muihin ei-inhimillisiin olioihin tai koneisiin nähden. (Lummaa & Rojola 2014, 14.)
Tällaisille näkökulmille on syntynyt erityinen tarve antroposeenin aikakaudella. Antroposeenilla tarkoitetaan geologista ja kulttuurista ajanjaksoa, jossa ihmisen toiminnasta on tullut merkittävä maapallon ekosysteemejä, ilmastoa ja geologisia prosesseja muokkaava voima (Crutzen & Stoermer 2000, 17). Antroposeeni haastaa ihmiskeskeiset tavat hahmottaa maailmaa ja kutsuu kehittämään uudenlaisia teoreettisia lähestymistapoja, kuten posthumanistista ja uusmaterialistista ajattelua. Tässä kontekstissa ekologinen kriisi voidaan siis nähdä ennen kaikkea olemisen ja havaintojen kriisinä: kysymys ei ole ainoastaan ympäristön tilasta vaan myös siitä, miten ymmärrämme suhteemme muihin elollisiin ja elottomiin toimijoihin. Performanssi voi tarjota välineen uudenlaisen maailmasuhteen harjoittelemiseen tekemällä näkyväksi sen, että elämme jo valmiiksi enemmän-kuin-inhimillisessä todellisuudessa. Havainnon laajentaminen ei-inhimilliseen on ajassamme välttämättömyys: esteettinen, eettinen ja poliittinen teko.
Performanssi tapahtuu osana laajempaa verkostoa. Yksittäinen toimija ei hallitse sitä kokonaan, vaan toimii yhtenä solmukohtana muiden joukossa. Olevan suhteiden näkyväksi tekeminen on olennainen osa teoksia. Tällainen lähestymistapa sijoittuu uusmaterialistiseen ja posthumanistiseen viitekehykseen, jossa teos ymmärretään yhteisrakentuvana prosessina. Performanssi ei ole objekti, vaan tapahtuma, joka syntyy erilaisten toimijoiden välisessä jatkuvassa vuorovaikutuksessa. (Barad 2007, 136–141.)
Performanssi toimii keinona tutkia intra-aktiivisia suhteita ja toimijuuksia
Performanssi on tapahtuma, joka ei koskaan palaudu yhteen tekijään tai yhteen alkuun. Se rakentuu suhteissa: ruumiin liikkeessä, materiaalien vastuksessa, tilan ehdotuksissa ja ajassa, joka tekee kaikesta väliaikaista. Mikään näistä ei ole pelkkä tausta: ne kaikki osallistuvat, muokkaavat ja rajaavat sitä, mitä voi tapahtua.
Kvanttifyysikko Karen Barad (2007) lähestyy ruumillisuutta käsitteellä intra-aktio, jolla hän kuvaa sitä, ettei mikään olento tai asia ole olemassa itsenäisenä ennen suhteita. Toisin kuin perinteinen vuorovaikutus (interaktion ajatus), jossa erilliset toimijat kohtaavat toisensa, intra-aktio tarkoittaa, että toimijat syntyvät vasta näissä suhteissa. Ruumis ei siis kohtaa maailmaa ulkopuolelta, vaan muodostuu samanaikaisesti maailman kanssa. (Barad 2007, 139.)
Filosofi Jane Bennett puhuu käsitteestä vibrant matter – väreilevä materia. Hän kyseenalaistaa perinteisen jaon elävän ja elottoman välillä ja ehdottaa, että kaikki materiaalisuus sisältää jonkinlaista tehoisuutta, kykyä tehdä eroa maailmassa. Tätä hän kutsuu myös thing poweriksi — olio-voimaksi, joka ei palaudu ihmisen intentionaalisuuteen tai kontrolliin. (Bennett 2010, 6–9.)
Performanssitaide avautuu kenttänä, jossa intra-aktiivisia suhteita ja ei-inhimillisiä toimijuuksia voidaan tutkia. Performanssin esityksellinen käytäntö mahdollistaa sellaisen praktiikan kehittämisen, jossa suuntaudutaan kohti toista ja toiseutta: ei vain inhimillistä toimijaa, vaan (im)materiaa, ympäristöä ja ei-inhimillisiä olioita. Yhteisolemisen ja yhteiselon ehdot tulevat esityksessä näkyviksi ja koettaviksi.
Toimijuus ei sijaitse yksin ihmisessä, vaan syntyy verkostoissa, joissa ihmiset ja ei-inhimilliset olennot, materiaalit, teknologiat sekä luonnonvoimat osallistuvat yhteiseen tapahtumiseen. Toimijuus on siis sommitelma, ei hallussapidetty kyky.
Performanssi on materiaalis-merkityksellisiltä ominaisuuksiltaan kietoutunut ja ainutkertainen
Performanssissa työskentely on neuvottelua, jossa lopputulos ei ole ennalta määrätty. Keskeistä on, että toimijuus ei rajoitu ihmiseen, vaan on kietoutunutta. Tämä kietoutuneisuus ei ole abstrakti ajatus, vaan konkreettinen kokemus työskentelyssä: materiaalit kuluvat, pinnat reagoivat, tila vaikuttaa liikkeeseen, ja nämä kaikki muokkaavat sitä, mitä esitys voi olla.
Moniulotteisuuden lisäksi performanssi on aina ainutkertainen: se syntyy näistä ruumiista, tästä tilasta, tästä ajasta. Esitys ei ole siirrettävissä sellaisenaan, eikä toistettavissa ilman muutosta. Taiteellinen työ ja tutkimus suuntautuvat ilmiöihin, jotka ovat liikkeessä ja muuttuvat ajassa. Performanssi toimii välineenä, jonka kautta näitä ilmiöitä voidaan lähestyä ilman, että niitä yritetään pysäyttää tai sulkea yhteen merkitykseen. Se on tapa olla tekemisissä monimutkaisuuden kanssa.
Lähteet
Barad, K. 2007. Meeting the Universe Halfway: Quantum Physics and the Entanglement of Matter and
Meaning. Durham: Duke University Press.
Bennett, J. 2010. Vibrant Matter: A Political Ecology of Things. Durham: Duke University Press.
Crutzen, P. J. & Stoermer, E. F. 2000. The “Anthropocene”. Global Change Newsletter, 41, 17–18. Viitattu 3.6.2026. http://www.igbp.net/download/18.316f18321323470177580001401/1376383088452/NL41.pdf
Lummaa, K. & Rojola, L. 2014. Johdanto: Mitä posthumanismi on? Teoksessa Lummaa, K. & Rojola L.
(toim.) Posthumanismi. Turku: Eetos, 13 – 32.