Runollinen kohtaaminen pedagogisen tilana
Pidätän hengitystä. Ja kyyneleitä. Liikutus on ottanut vallan, vaikka mitään ei vielä tapahdu. On vain keskittyneitä olentoja. Vastakkain uljaissa riveissä. Vapisevin sormin laitan musiikin soimaan. Akselin ja Elinan häävalssi täyttää huoneen. Hitaasti olennot lähestyvät toisiaan. Matka kestää ikuisuuden. Kohtaaminen. Yhteinen tanssi alkaa. Hetkessä avautuva totuus ja kauneus värähtävät. Maailmani eheytyy. Pakahdun tähän kauneuteen.
Edellä kuvattu kohtaus on koskettava esimerkki niistä pakahduksen hetkistä, joita olen saanut kokea ohjatessani tanssia ja teatteri-ilmaisua erityisopiskelijoille. Hetki kuvaa erään prosessidraaman loppukohtausta, jota olimme nuorten kanssa työstäneet teatterityöpajassa usean viikon ajan. Kokemus vaikutti minuun syvästi ja intuitiivisesti ymmärsin sen merkityksellisyyden ihmisenä ja taidekasvattajana.
Käsittelen artikkelissani näistä pakahduttavista hetkistä avautuvaa taiteellispedagogista horisonttia taidekasvattajan henkilökohtaisen käyttöteorian näkökulmasta. Käyttöteorian hahmottamiseen voi olla monenlaisia reittejä. Kaikissa muodoissaan käyttöteorian laatiminen edellyttää kuitenkin aina oman toiminnan reflektiivistä prosessia ja pohdintaa. Koko eletty elämä vaikuttaa ymmärrykseemme ja toimintaamme pedagogina. Reflektiossa ihminen ikään kuin vangitsee kokemuksensa ja suuntaa uudelleen arvioivan katseensa siihen ja löytää uudelleen tien ihmisyyteensä. (Ojanen, 2009, 75.)
Käyttöteoria on käsitysten kartasto, joka ohjaa pedagogisia valintoja ja toimintaa opetustilanteissa. Ihmiskäsitykset, taidekäsitykset, arvopohja ja oppimiseen liittyvät teemat vaikuttavat siihen miten taidetta opetetaan ja ohjataan ja miten ne ymmärretään osana ihmisen kasvua. Taiteilijan ja pedagogin tärkein työväline on hän itse ja riittävä itsetuntemus on edellytys kukoistavalle ammatilliselle identiteetille. Omia käsityksiään on siis tarpeellista aika ajoin tietoisesti tarkastella. Erityisen tärkeä on käsitys ihmisyydestä, joka on kaiken taiteen ja opetustoiminnan lähtökohta ja kohde.
Mika Saranpään (2022) mukaan käyttöteoria on ennen kaikkea syvä käsitys ihmisenä olemisesta, jonka ontologinen perusta on kaiken lähtökohta. Käyttöteoria kertoo mihin minä uskon, kun katson ihmistä, huolimatta valitsemistani teorioista. Vaikka käyttöteoriaa voi ajatella työkaluina, ohjaaja kuitenkin hyödyntää niitä omasta ontologisesta perustasta käsin. Ratkaisevaa on millaisena pidän ihmisolennon olemista.
Taiteen ja ihmisyyden äidinkieli
Kokemieni pakahduttavien hetkien kauneudessa viipyminen oli itselleni ominaisin reitti paikantaa ja eheyttää oman toimintani taustalla vaikuttavia uskomuksia, arvoja ja käsityksistä. Hetkistä on luettavissa hiljaista tietoa ihmisyydestä, taiteesta ja taiteilijan taidosta. Olen pohtinut niitä ontologisella vivahteella. Niistä rakentuu taiteellispedagogisen käyttöteoriani kudos. Ne kietoutuvat toisiinsa koko käyttöteorian yhteisen nimittäjän lävistämänä. Tämä yhteinen nimittäjä on runollisuus. Käsitteenä runollisuus liitetään yleensä kirjallisuuteen, mutta runollisuus nousee käyttöteoriassani esiin taidefilosofisena ja pedagogisena tilana ja ihmisyyteen kietoutuneena käsitteenä. Runollisuus puhuu minulle taiteen ja ihmisyyden äidinkieltä. Samoin rakkaus.
Käyttöteoriani ytimessä vaikuttaa heideggerilainen ajatus totuuden avautumisesta ja taiteesta ihmisyyden runollisena sovittamisena. Tämä edellyttää taidekasvatukselta runolliselle olemiselle herkistävää moniaistista löytöretkeilyä. Herkistyminen edellyttää ensisijaisesti riittäviä läsnäolotaitoja ja autenttisen estetiikan luomiseen tarvittavia taitoja. Kaikkea tätä kannattelee rakkaus.
“Omaa sisimpää, että maailman eri viisaustraditioita tutkimalla voi päästä oivallukseen, että ihmisen perimmäinen idea on kaikesta huolimatta rakkaus” (Skinnari, 2004,155)
Inhimillinen olemassaolo on tiheää ja aivan liian moniulotteista ja sirpaleista tullakseen totuudellisesti kerrotuksi pelkästään biologian tai arkisen realismin keinoin. Ihmisen narratiivi tarvitsee ripauksen runoutta, maagista realismia ja paljon rakkautta. “Elämän ja ihmisen moniulotteisuus vaatii monenlaisia lähestymistapoja tullakseen tutkituksi objektiivisesti” (Skinnari, 2004, 155). Niin kuin runous, ihmisen totuus ilmenee ja kehkeytyy sykähdyksinä ja fragmentteina. Onnekkaimmat meistä saavat hetkittäin nähdä välähdyksiä tai kokea pyhiä ymmärryksen hetkiä tuosta mystisestä ikuisuudesta sisällämme, jota runollinen oleminen pystyy parhaiten ilmentämään. Hetkiä, jolloin kaikki on läsnä, totta ja vääjäämätöntä.
Kauneus ja runollinen sovittaminen
Tällaisia vääjäämättömyyden hetkiä olen kokenut työssäni erityistä tukea tarvitsevien nuorten kanssa usein. Kauneus ja sen hehku on se, miten kuvailen näitä hetkiä. En tiedä miten kuvailisin hetkiä paremmin. Kauneuden kokemus sisältää eri aineksia; autenttisuutta, totuudellisuutta, pyhyyttä ja rakkaudellisuutta. Kauneuden ja totuuden suhde ihmetyttää minua. En ole ihmetykseni kanssa yksin. Sitä on pohdittu läpi filosofian historian eri tavoin. Antiikin kreikkalaisille kauneus merkitsi mahdollisimman suurta jännitettä, joka pysyy koossa purkautumatta ja yhdistää keskenään sotivat voimat (Vanhala, 2014). Onko tämä jännite sitä pakahtumista, mitä koen kohdatessani kauneuden (totuuden) hehkun taiteellisessa tapahtumassa? Synnyttääkö teoksen kauneuden jännite minuun pakahtumisen tunteen?
Heideggerille kauneus on kätkeytymättömyyden loistoa, jossa oleminen loistaa kauneutena. Oleminen on loistavinta, toisin sanoen kauneinta. Teokseen liitetty loiste on näin kauneuden ilmentymä. Kauneus on eräs totuuden tapa olla kätkeytymättömyytenä. Taideteoksen kauneus ei ole sen ulkoisessa laadussa, vaan se ilmenee teoksen loiston vaikutuksessa meihin. Kauneus kuuluu näin ollen totuuden tapahtumiseen. (Heidegger Monnin 2004, 83–86 mukaan.). Taide on yksi niistä tapahtumapaikoista, missä ihmisen kauneus voi tulla lihaksi ja järjestäytyä runollisesti jaettavaksi muiden kanssa. Heideggerin mukaan taide siis liittyy ennen kaikkea totuuden avautumiseen. Taiteessa kauneus on, jos olemisen totuus on. Teos on totuuden tapahtumapaikka, jonka taiteilija ikään kuin avaa näkyväksi.
Pienten ihmisten suuri taide
Pitkin taiteellispedagogista matkaani erityisopiskelijoiden kanssa olen pysähtynyt pohtimaan kaikkia niitä assosiatiivisia välähdyksiä, joita heidän taiteellinen ilmaisunsa on synnyttänyt. Erityisesti olen pohtinut art brut-taidetta ja butoh-tanssia sekä niiden suhdetta edellä kuvattuun heideggerilaiseen taidekäsitykseen. Niissä kaikissa korostuu taiteen totuudellisuus. Taide nähdään suhteessa totuuteen.
Kun taide ymmärretään näin, ei voida enää olettaa, että merkityksellinen taide syntyy korkeakulttuurin, koulutuksen tai taiteellisten normien sisällä. Tällöin syntyy se, mitä Kimmo Lehtonen kutsuu “pienten ihmisten suureksi taiteeksi”. Lehtosen tulkinnan mukaan Heidegger ei normita “suurta taidetta” esteettisten tai institutionaalisten kriteerien kautta, vaan ainoastaan sillä miten se paljastaa totuutta. Taide on tekijän elämän kokoinen tapahtuma, jossa olemassaolon totuus saa muodon ja tulee jaettavaksi. (Lehtonen, Monnin 2004 mukaan, 93–94.)
Pedagoginen rakkaus ja ihmistymisen tie
Henkilökohtaisen käyttöteoriani kartoittaminen toi minut arvokysymysten kanssa pedagoginen rakkaus käsitteen äärelle. Löysin siitä hengenheimolaisen ajatuksilleni ja kestävän arvopohjan pedagogiselle toiminnalleni. Rakkaus pitää sisällään kaikki muut elämää palvelevat arvot. Miten rakkaus tai rakkaudellisuus voisi näyttäytyä kasvatuksen ja pedagogiikan pohjavirtana?
”Rakkaus perusmuodossaan saattaa olla ainoa kohtaamisen laatu, joka arvostaa sellaisenaan ihmisen sisintä, korvaamatonta yksilöllisyyttä. Rakkaus on ihmisyyden ydinidea. Ihmistymisen tiellä rakkaudella on oleellinen tehtävä” (Skinnari, 2004, 154–155).
Simo Skinnarin (2007, 25–26) mukaan pedagoginen rakkaus syntyy siitä oivalluksesta, että jokainen ihminen on jo täydellinen. Tämän oivalluksen piiriin kuuluu myös pedagogi itse. Tämä täydellisyys sisältää kuitenkin mahdollisuuden kasvuun. Rakkaudellisessa ympäristössä ihminen uskaltaa tuoda esiin oman ihmisyytensä ytimen. Ytimen, joka avautuu kohti totuutta, kauneutta ja hyvyyttä.
Pedagoginen rakkaus näyttäytyy kunnioittavana ja totuudellisena läsnäolona kohtaamisissa. Se tunnistaa sekä itsessä että toisessa ilmenevän ainutlaatuisuuden. Pedagoginen rakkaus antaa ihmisten olla sitä mitä he ovat. Rakkaudessa me tuemme ihmistymisen tiellä jokaisen kasvua kohti omaa ideaansa. (Skinnari, 2004, 159.)
Runollinen kohtaaminen taiteellispedagogisena tilana
Taide käsitettynä olemiskysymyksen, totuuden avautumisen ja luovan vastaanottamisen kautta vaikuttaa siihen ketä voimme kutsua taiteilijaksi ja mitä on taiteilijan taito. Jos taide vastaanottaa totuutta esittämisen sijaan, se vaikuttaa siihen minkälaisia luovia pedagogisia tiloja luomme. Kokemieni pakahduttavien hetkien kauneudesta löysin runollisen kohtaamisen mahdollisuuden ja siitä avautuvan taiteellispedagogisen tilan. Runollinen kohtaaminen on syntynyt, kun nämä edellä kuvatut taidefilosofiset kaiut ovat työni arjessa törmänneet erityisopiskelijoiden todellisuuteen ja omintakeiseen taiteelliseen ilmaisuun.
Runollisen kohtaamisen ymmärtäminen alkaa kohtaamista pohtimalla. Eeva Anttila (2011, 167) puhuu kohtaamisen laadun erityisyydestä taiteessa. Mikä sitten tekee kohtaamisesta runollista? Se on se hetki, kun astun tarkkailijan roolista edessäni avautuneeseen kauneuteen. Osallistun siihen. Kohtaamisen erityisyyden ja runollisuuden tulkitsen näin kauneuteen osallistumisena. Ihmisen kauneuteen osallistuminen on runollista kohtaamista. Kohtaamisessa avaudun tunnistamaan ja vastaanottamaan väreilevän kauneuden taiteen tapahtumisena; ihmisyyden runollisena sovituksena. Sovituksessa ihmisyyden ja kauneuden fragmentit asettuvat toisiinsa ja näin yhteen kietoutuneena runollisuus syntyy.
Yhtäkkiä yli salin katseemme naulautuivat toisiinsa. Silmät muuttuivat palaviksi kekäleiksi. Ne polttivat tuhkaksi kaikki yhteyden esteet. Alkoi hienovarainen käsien liike, joka tuoksui runolliselle olemiselle, tanssin silmuille. Tartuin niihin. Katseet ja liikkeet sulautuivat yhteen. Ympärillä kaikki muu tuntui hidastuvan ja pysähtyvän. Enää ei ollut vastakkain opettaja ja opiskelija, vaan moniraajainen olento, joka liikkui kohti itseään. Tanssissa löydetty yhteys sinetöitiin halauksin ja kyynelin, johon yhtyi koko ryhmä. Puhuimme ihmisyyden äidinkieltä, rakkautta ja runoutta.
Tämän kaltainen kohtaamisen tila on avointa ja rakkaudellista läsnäoloa, joka herkistää kauneuden havaitsemiselle, vastaanottamiselle sekä siihen osallistumiselle. Se edellyttää minulta pedagogina halua irrottautua arjen otteesta, avata ihmisyyden tarttumapintaa sisältäni ja antautua dialogille. Se on yhtä aikaa mahdollinen, inhimillinen, eettinen ja esteettinen tila, jossa opiskelija tulee taiteessaan kohdatuksi omana autenttisena itsenään. Nämä yhdessä asettavat taidekasvatuksellisen perustuksen ja luovat runollisen kohtaamisen tilan, josta syntyvät sekä teos että taiteilija.
Runollisen kohtaamisen tilassa:
- esiintyminen muuntuu esille tulemiseksi
- katsominen näkemiseksi
- kuunteleminen kuulemiseksi
- koskettaminen tuntemiseksi
- liikkuminen liikutetuksi tulemiseksi
- suorittaminen sallimiseksi
- muokkaaminen vaalimiseksi
- arvottaminen arvostamiseksi
- väitteet ehdotukseksi
- moralistinen eettisyys rakkaudellisuudeksi
Kaikkien näiden päätähuimaavien sanojen jälkeen on nöyrästi kumarrettava todellisuuden edessä ja todettava, että sanat ovat vasta idullaan olevia tekoja.
Artikkeli perustuu kirjoittajan opinnäytetyöhön Runollinen kohtaaminen taiteellispedagogisena tilana:
retrospektiivinen tutkimusmatka kohti henkilökohtaista taiteellispedagogista käyttöteoriaa
Opinnäytetyö löytyy Theseus-tietokannasta:
Lujan, K. 2026.
https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2026092226757
Anttila, E., Johansson, E., Jyrkkä, H., Kalhama, P., Kauppinen, S., Laakkonen, J., Pusa, T., Sava, I. & Ventola, M.-R. 2011. Taiteen jälki: Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.
Monni, K. 2004. Olemisen poeettinen liike. Tanssin uuden paradigman taidefilosofisia tulkintoja Martin Heideggerin ajattelun valossa sekä taiteellinen työ vuosilta 1996–1999. Väitöskirja. Helsinki: Teatterikorkeakoulu.
Ojanen, S. s.a. 2009. Ohjauksesta oivallukseen. Ohjausteorian käsittelyä. Helsinki: Gaudeamus.
Saranpää, M. 2022. Ohjauksen käyttöteorian reflektiota. Haaga-Helia eSignals. Viitattu 25.9.2025.Saatavissa: https://esignals.fi/kategoria/pedagogiikka/ohjauksen-kayttoteorian-reflektiota/
Skinnari, S. 2004. Pedagoginen rakkaus ja ihmisen idea aikuiskasvatuksen haasteina. Aikuiskasvatus 24(2), 154–163. Viitattu 25.9.2026. Saatavissa: https://doi.org/10.33336/aik.93555
Skinnari, S. 2007. Pedagoginen rakkaus. Juva: PS-kustannus.
Vanhala, J. 2011. Heideggerin taidefilosofia. Filosofia.fi. Viitattu 25.9.2026. Saatavissa: https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/heideggerin-taidefilosofia