• Tarinankerronta
• valokuvataide

Valokuvataidekirjoissa tekstejä käytetään pääasiassa kahdella tapaa: kuvien teemaa täydentävänä, mutta sisällöllisesti erillisenä osana teosta tai sitten elimellisenä osana tarinankerrontaa. Mutta miten varmistaa, että kuvat ja tekstit tosiaan ovat tasavertaisia kerronnan osatekijöitä ja että niiden välinen vuorovaikutus toimii? 

Turun ammattikorkeakoulun kuvataiteilijaopintojen tutkimuksellisessa opinnäytetyössäni analysoin valokuvia ja tekstiä yhdistävän valokuvataidekirjan kerrontaa. Tekemäni havainnot nousevat erityisesti kognitiivisen narratologian, mutta myös antiessentialistisen valokuvateorian viitekehyksestä. Tässä artikkelissa valotan tasapainoisen kerronnan rakentumista oman Vaikka aavistin -kirjani kautta. Kirja on kuvataiteilijaopintojeni taiteellinen opinnäyte.

Vaikka aavistin -kirjassani olen yhdistänyt syöpään menehtyneen ystäväni sairausaikanaan minulle lähettämiä, valikoituja WhatsApp-viestejä, kollaasimaisia valokuvateoksiani sekä kirjoittamiani runoja.

Kerronta on valintoja

Kuvaa ja sanaa yhdistävän taidekirjan kerrontaa tarkasteltaessa olennaista on kiinnittää huomiota erityisesti kertojan toimintaan. Narratologisena käsitteenä kertoja on tekijän luoma konstruktio. Tekijä ja kertoja ovat siis eri asioita. 

Nykykirjallisuudessa kertoja on useimmiten epäpersoonallinen ja häivytetty, joten oleellista on kiinnittää huomiota kertojan tekemiin valintoihin, ei kertojaan sinänsä. Tarkastelun kohteena ovat sellaiset kysymykset kuin 

• Kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan?
• Missä järjestyksessä asiat kerrotaan?
• Mikä on kerronnan tyyli?
• Minkälaisella tarkkuudella tapahtumat esitetään? 
• Onko kertoja mukana tarinan maailmassa, vai kertooko hän tarinan ulkopuolelta? 
• Onko kertoja kaikkitietävä vai onko kerronta henkilökeskeistä eli fokalisoitunutta? 
• Puhuuko kertoja itse vai antaako hän henkilöiden puhua? 
• Onko kertojalla pääsy henkilöhahmojen tajuntaan, eli voiko referoida näiden ajatuksia ja tunteita? 

Tärkeää on myös tarkastella kuvien ja sanojen välistä vuorovaikutusta. Aukot, epäloogisuudet tai eriparisuus eivät haittaa, jos tarinassa on sellainen omalakinen logiikka, jonka lukija luonnollistamiseksi kutsutun prosessin avulla – eli vertaamalla tarinan maailmaa omiin kokemuksiinsa reaalimaailmasta – pystyy kuitenkin ymmärtämään. (Steinby & Lehtimäki 2013, 111–129.)

Valokuvien kertoja ei voi olla tarinan maailman ulkopuolella. Hän voi tarkkailla tapahtumia etäältä tai mennä aivan lähelle, mutta kuvaa ei voi olla ilman, että joku on tietoisesti valinnut hetken koska kuva otetaan, sommitellut kuvan, valinnut valotusajan ja niin edelleen. Valokuvan kertojan kaikkitietävyyteen ja luotettavuuteen on kuitenkin syytä suhtautua varauksella, sillä kertoja voi nähdä ja kokea asiat vain omasta näkökulmastaan: kenenkään toisen mielen liikkeisiin hän ei pääse käsiksi.

Kaunokirjallisen kerronnan muotoja ovat suora selostus, kuvailu ja kohtaus. Voidaan ajatella, että valokuvat osana kerrontaa ovat aina kohtauksia, ratkaisevia hetkiä, joiden äärelle lukijan halutaan pysähtyvän, vaikka kuvat itsessään voivatkin olla luonteeltaan myös kuvailevia. Myös valokuvissa kerronnan yksityiskohtaisuus voi vaihdella, mutta kuvien sulauttaminen osaksi tarinaa vaatii lukijalta joka tapauksessa aktiivisuutta. (Steinby & Lehtimäki 2013, 106–111.)

Vaikka aavistin -kirjan kerronta 

Vaikka aavistin -kirjani kertoja pysyi minulta pitkään piilossa. Koska kirjan kuvat ovat syntyneet reaktioina ystäväni viesteihin, ajattelin, että kirjassa kuvat ja tekstit esitetään vuorotellen ja kronologisessa järjestyksessä. Koelukijoilta saamani palautteen perusteella tämä aiheutti sen, että tekstit kaikessa raadollisuudessaan jyräsivät kuvat. Kuvat ja sanat eivät olleet liittolaisia, vaan ne puhuivat toistensa ohi. Vasta sitten, kun aloin ajatella kirjaa kaunokirjallisena teoksena ja annoin kertojalle taiteellisen vapauden järjestää kokonaisuus mieleisekseen, kerrontaan löytyi tasapaino. 

Kirjani kertoja on kaikkitietävä, sillä hänellä on pääsy henkilöiden ajatuksiin. Kerronta on fokalisoitunutta, sillä näkökulma on vuorotellen kahden eri henkilön, jotka molemmat kertovat kokemuksistaan minä-muodossa. Kertoja siis antaa henkilöiden puhua, kummankin omalla tavallaan. Ystäväni tekstit ovat tyyliltään toteavia ja realistisia, minun valokuvani ovat tyyliltään kuvailevia, lyyrisiäkin.

Kirjan tarina on jaettu viiteen lukuun, ja kummankin henkilön, ystäväni ja minun, puheenvuorot ovat merkittävästi pidempiä kuin ensimmäisissä käsikirjoitusversioissa. Kerronnan rytmin hidastuminen antaa lukijalle mahdollisuuden keskittyä kumpaankin näkökulmaan rauhassa, ja lisäksi kuvien painoarvo kerronnan elimellisenä osana kasvaa. Ystäväni kirjoittamat viestit säilyivät kronologisessa järjestyksessä, mutta kuville löytyi uusi, tunnelman mukaan muodostettu järjestys. Keskeinen kerrontaan vaikuttava muutos oli sekin, että kirjan tarina alkaa valokuvalla, ei tekstillä, kuten reaalimaailmassa tapahtui. 

Tekstien kronologian johdosta kirjani tarina etenee loogisesti. Kerronnassa on aukkoja, mutta lukijan lienee helppoa tilkitä ne, sillä tapahtumat seuraavat toisiaan ymmärrettävästi. Draaman kaari kulkee alkujärkytyksestä toivon kautta luopumiseen.

Lukijan rooli kerronnan rakentumisessa

Valokuvia ja tekstiä yhdistävän taidekirjan kerronnassa lukijalla on aina aktiivinen rooli, sillä tarina syntyy nimenomaan lukijan mielessä. Samoin kuin kirjallisuudentutkimuksessa on käynyt, myös valokuvan teoriassa näkökulman siirtäminen semiotiikasta vastaanoton tutkimiseen on tehnyt valokuvasta ennen muuta kulttuurisen konstruktion ja katsojasta on aktiivisen, tulkitsevan subjektin. Kuva ei siis ole vain se, mitä nähdään, vaan ennen muuta se, mitä koetaan. (Lehtimäki 2009, 41;  Seppänen 2001, 76.)

Lukijalla on aina mielessään jokin odotushorisontti, johon hän peilaa sekä teoksen rakennetta että tarinan maailmaa, kerrontaa, tapahtumia ja henkilöitä. Jos tarina poikkeaa joko sisällöltään odotetusta tai teoksen rakenne on merkittävästi erilainen kuin lukija on etukäteen ajatellut, hän joutuu luonnollistamisen avulla rakentamaan tarinan merkityksiä uudelleen. (Lehtimäki 2009, 41; Steinby & Lehtimäki 2013, 129.)

Valokuvaa ja tekstiä yhdistävässä kirjassa lähtökohtaisesti kaksi erilaista lukemisen tapaa joutuu törmäyskurssille. Kuvan ja tekstin esiintyminen yhdessä luo omintakeisen tilallis–ajallisen tulkintakehyksen, jossa lukijan tulee seurata sekä verbaalisia että visuaalisia merkkejä ja niistä syntyviä merkityksiä samanaikaisesti. 

Merkitysten hahmottaminen vaatii lukijan aktiivista osallistumista etenkin silloin, jos kuvan ja sanan välillä on jonkinlainen ristiriita. Kuvaa ja tekstiä yhdistävässä teoksessa merkitykset eivät synny vain kuvista ja teksteistä sinänsä, vaan nimenomaisesti niiden välisestä vuorovaikutuksesta. (Mikkonen 2005, 56–57; Saukkonen 2012, 4.)

Kuvia ja tekstiä yhdistävän taidekirjan lukijalta vaaditaankin erityistä aktiivisuutta. Tekijän on hyvä olla tietoinen tästä vaateesta ja ottaa se kerronnassa huomioon. Lukijalle ei tarvitse alleviivata asioiden välisiä yhteyksiä eikä kerronnan aukkoja tarvitse pelätä, mutta hänen työtään ei myöskään ole syytä turhaan vaikeuttaa.

Lähteet

Lehtimäki, M. 2009. Fiktiivisen kertomuksen analyysi ja tulkinta. Klassisen ja jälkiklassisen narratologian arviointia. Teoksessa Hägg, S., Lehtimäki. M. ja Steinby, L. (toim.) Näkökulmia kertomuksen tutkimukseen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, s. 28–49.

Mikkonen, K. 2005. Kuva ja sana. Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonotelsteissä. Helsinki: Gaudeamus.

Saukkonen, H. 2012. Näkymätön tila. Kuvan ja sanan kohtaaminen. Kandidaatin tutkielma.  Helsinki: Aalto Yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulu. Median laitos. Valokuvataiteen koulutusohjelma.

Seppänen, J. 2001. Valokuvaa ei ole. Helsinki: Musta taide. Suomen valokuvataiteen museo.

Steinby, L. & Lehtimäki, M. 2013. Kertomisen analyysi. Teoksessa  Mäkikalli, A. & Steinby, L. (toim.). Johdatus kirjallisuusanalyysiin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, s. 96–134.