Normikriittinen lastenkirja voi olla taidetta – ja Ruotsi uskaltaa julkaista sen
Ruotsalainen kuvakirja puree ja puskee, ja sanotaan se heti alkuun, pidän siitä. Lapsille tarjoutut kirjat saattavat olla kummallisia ja toisaalta häpeilemättömiä katsoessaan kohti yhteiskunnan kipukohtia. Kirjastoissa ruotsinkielisestä kuvakirjahyllystä voi löytää jotakin, mikä täällä Suomessa olisi pikemminkin kulmikkaan sarjakuvataiteilijan tuotantoa. Jos meillä kuvakirjauutuudet painottuvat tietokirjamaisiin tunnetaitokirjoihin, voidaan Ruotsissa puhua normikriittisyyden normista.
Kysyin ruotsinkieliseltä kirjastoammattilaiselta Helsingin kaupungin kirjastolta, mitä hän
ajattelee naapurusten kulttuurieroista, miten erot heijastuvat lasten kuvakirjallisuuteen?
Vastauksessaan kirjastonhoitaja pohti, että ruotsinkielisessä lastenkirjallisuudessa on jo pitkään ollut
normikriittisiä piirteitä aivan eri tavalla kuin vastaavassa suomenkielisessä. Vaikka Suomi ja Ruotsi
ovat monella tapaa samanlaisia yhteiskuntarakenteeltaan, ne eroavat merkittävästi maahanmuuton
ja monikulttuuristen elementtien osalta. Maahanmuuton vuoksi Ruotsissa on enemmän kieliä, kulttuureja ja uskontoja, ja se näkyy ja kuuluu lastenkirjallisuudessa. Hän arveli Ruotsin olevan avoimempi ja suvaitsevaisempi yhteiskunta, jossa monimuotoisuus nähdään arvokkaana. Tästä esimerkkinä hän mainitsi, että Ruotsissa on erityinen kustantamo, joka julkaisee normikriittisiä lastenkirjoja – Olika Förlag.
Puhuttaessa normeista ja kriittisyydestä voidaan luetella elementtejä, joiden avulla voimme
laajentaa kirjoissa näkyvää ihmisyyttä tuomalla keskiöön valtavirrasta poikkeavia hahmoja. Mutta
pohdittuani, mitä itse oikein näen, mikä lasten kuvakirjoissa mahtaa olla asian ydin? Silloin katse kääntyy lähimpään ympärillä olevaan yksikköön, perheeseen. Keitä perheeseen mahtuu tai mikä riittää? Kuka hyväksytään mukaan?
Tänä vuonna ollaan juhlittu 80-vuotiasta yksineläjää Peppiä ja yhtä vanhaa Muumiperhettä. Omassa lapsuudessani 80-luvulla rinnan kulki ydinperheen Minttu ja yksinhuoltajaisän Mikko Mallikas. Nämä samastuttavat hittiperheiden mallit ovat aina olleet hämmästyttävän erillään toisistaan. Ja vaikka tultaessa 2020-luvulle myös Suomessa julkaistuihin kuvakirjoihin on satunnaisesti rantautunut aiheita kuten lapsiperheköyhyys, mielenterveyden ongelmat, kuolema, muuttoliike ja monikulttuurisuus. Silti yhä on vaikeaa löytää kuvakirjoja, joissa perheen käsite olisi kovin avoin tai kysyvä. Jonkinlainen keskiluokan representaation ihanne tuntuu puskevan kaikkialta läpi.
Valtakunnallisessa Bok-karusellen -vinkkaustapahtumassa poimittiin viime vuoden
ruotsinkielisestä kuvakirjasadosta kolme kirjaa teemalla märkliga familjemedlemmar – outoja
perheenjäseniä. En märklig mamma, Barrbarnet ja Följa John luovat kaikki erilaisen katseen
perheeseen, kutsuvat sisään maailmansa, mutta samalla jättävät lukijan keskelle
kysymyksiä: mitä tapahtui, mistä tämä tarina oikein tuli, ymmärsinkö? Kirjoissa mielikuvitusäidin hoiva, koiraperheen ihmislapsi ja mahdottomasti havujaan pudotteleva oksalapsi saivat miettimään
onko kyse sittenkään vain siitä, millaisia normikriittisiä aiheita kustantajat Ruotsissa katalogeihinsa kelpuuttavat, vaan kysymyksestä, saako lasten kuvakirjallisuus olla myös taidetta? Seuraava kysymys kuuluu, miten kirjastotyössä voisimme madaltaa kielimuuria ja tuoda tämän rikkauden paremmin kaikkien ulottuville? Ja ehkä myös vinkiksi Suomessa lastenkirjoja kustantaville: uskaltakaa.
Kirjoittaja on lasten ja nuorten -tiimissä työskentelevä kirjastovirkailija, viittä vaille diplomoitu kirjasto- ja informaatioalan tekijä.