Lasitaiteen kansainvälistymisen saamat apurahat niukkoja 2010 – 2020-luvuilla – kansainvälisyyttä kannattelee lasitaiteilijan aktiivisuus
Lasitaiteen kansainvälistymiseen myönnettyjen apurahojen määrä on ollut pieni 2010-2020-luvuilla – kuten se on ollut 1970-luvulta lähtien. Taiteen ja kulttuurin kolme suurinta apurahojen myöntäjää, Taiteen edistämiskeskus (Taike) ja Frame Contemporary Finland (Frame) sekä yksityisistä säätiöistä Suomen Kulttuurirahasto (SKR), myönsivät vuosina 2010 – 2023 jokainen keskimäärin 4744 euroa vuodessa apurahoja lasitaiteen ulkomailla järjestettävien näyttelyjen kuluihin. Tuen pienuus tai sen puuttuminen ajaa kansainvälisyyttä tavoittelevia lasitaiteilijoita taloudelliseen epävarmuuteen. Tilastoinnin puutteet vaikeuttavat lisäksi apurahojen seurantaa ja tutkimusta.
Kaikkien kolmen organisaation vuosina 2010 – 2023 tehdyt myönnöt suomalaisen lasitaiteen ulkomailla pidettyihin näyttelyihin olivat pieniä. Eniten lasitaiteen ulkomailla pidettyjä näyttelyjä tuki SKR, jonka apurahamyönnöt olivat vuosina 2010 – 2023 keskimäärin 6571 euroa vuodessa. Taike myönsi vuosina 2013 – 2023 keskimäärin 5273 euroa vuodessa ja Frame vuosina 2012 – 2023 keskimäärin 2388 euroa vuodessa. Yhteensä organisaatiot avustivat lasitaiteen kansainvälistymistä, eli tässä selvityksessä valmistautumista ulkomailla pidettävään näyttelyyn tai näyttelykuluja, keskimäärin 14 232 eurolla vuodessa. Lasitaiteen kansainvälistymisen asemaa kulttuurin ja taiteen kentällä kuvastaa se, että prosentuaalisesti organisaatiot käyttivät lasitaiteen kansainvälistymiseen noin prosentin kaikista taiteeseen, muotoiluun tai liikkuvuuteen liittyvistä apurahoistaan.
Lasitaiteen kansainvälisen näkyvyyden heikkeneminen alkoi 1970-luvulla
Kultakaudella lasitaiteen ikoninen asema suomalaisen taideteollisuuden keulakuvana perustui valtion vahvaan rakenteelliseen ja taloudelliseen tukeen, joka moninkertaistui 1950-luvun aikana. Lasitaiteen asema suomalaisen taideteollisuuden kansainvälisyydessä alkoi rapistua 1970-luvulla, jolloin se oli esillä aiempaa harvemmin Suomen Taideteollisuusyhdistyksen ulkomailla pitämissä näyttelyissä. Tämä johtui näyttelyjen painopisteen siirtymisestä teolliseen muotoiluun lasitaiteen edustettua taidekäsityötä. Vastapainona teolliselle muotoilulle Suomessa vaikutti 1970-luvulla kansainvälinen käsintehtyä lasia korostanut studiolasiliike, jonka merkitys kansainvälistymisessä jäi kuitenkin pieneksi (Koivisto 2025. Haastattelu 23.3.2025).
Lasitaiteen ulkomailla pidettyjen näyttelyjen määrä pysyi vähäisenä myös 1980-luvulla, jolloin näyttelyt olivat vielä Taideteollisuusyhdistyksen järjestämiä taideteollisuusnäyttelyjä, ja niitä rahoitti valtio opetusministeriön kansainvälisen osaston kautta. Lasitaidetta ulkomailla esitelleiden näyttelyjen määrä nousi merkittävästi 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa muun muassa lasialan koulutuksesta valmistuneiden määrän kasvettua, mutta kääntyi laskuun 2010-luvulla päätyen vuosikymmenen loppuun mennessä samalle tasolle kuin 1990-luvun lopussa.
Apurahojen niukkuus heijastaa lasitaiteen asemaa kulttuuripolitiikassa
Valtion taloudellinen tuki taideteollisuudelle lisääntyi 1970-luvulla, mutta se ei näkynyt lasitaiteelle myönnetyissä apurahoissa, vaan lasitaiteilijat saivat monia muita taideteollisuuden aloja vähemmän apurahaa. Apurahan sai 1970-luvulla vuosittain yhdestä kolmeen lasitaiteilijaa, ja useina vuosina he jäivät kokonaan ilman apurahoja. Taloudellisen tuen väheneminen kertoo lasitaiteen aseman heikkenemisestä kulttuuripolitiikassa.
Vaikka ulkomaille suuntautunut näyttelytoiminta vilkastui 2000-luvulla, lasitaiteilijoille myönnettyjen apurahojen niukkuus jatkui. Veräjänkorva (2006, 28) havaitsi, ettei lasitaide saanut vuosina 2004 – 2006 valtion muotoilutoimikuntien taideteollisuudelle myöntämistä apurahoista yhtään apurahamyöntöä. Taideteollisuuden apurahoja vuosina 2007 – 2011 tutkineen Oksanen-Särelän (2012, 54 – 55) mukaan viidesosaa silloisten taidetoimikuntien apurahoista haettiin lasi- ja keramiikkamuotoiluun. Hakijamäärään suhteutettuna lasi- ja keramiikkataiteilijat saivat heikoimmin apurahoja yhdessä metallitaidekäsityöläisten kanssa.
Tilastoinnin rakenteelliset ongelmat vaikeuttavat tiedon käsittelyä
Suomalaiseen lasitaiteeseen apurahojen muodossa kohdistunut tuki on ollut paitsi niukkaa myös vaikeasti jäljitettävää. Erityisesti 1980 – 1990-lukujen apurahatiedot ovat puutteellisia tai olemattomia, mikä vaikeuttaa tarkkaa arviointia rahoituksen kehityksestä ja tutkimusta. Kulttuurille ja taiteelle osoitetun taloudellisen tuen läpinäkyvyys parani 2010-luvulla, kun muun muassa Taike, Frame ja SKR alkoivat tallentaa apurahamyöntöjä digitaalisessa muodossa kotisivuilleen.
Niin valtion kuin yksityisten säätiöiden tallentamiin tilastotietoihin liittyy rakenteellisia ongelmia, kuten erilaisia luokitteluja ja niistä johtuvaa tilastollista näkymättömyyttä. Tämä hankaloittaa Cuporen mukaan apurahoja koskevan tiedon käsittelyä. Lisäksi organisaatioiden valmiudet tukea taiteen ja kulttuurin kansainvälistymistä ovat vasta kehittymässä, koska niistä suurin osa aloitti liikkuvuuteen liittyvän kehitystyön vasta 1990 – 2010-luvuilla. (Hirvi-Ijäs ym. 2019.)
Lasitaiteen kansainvälistyminen hyötyisi erillisestä rahoituksesta
Kokonaisuutena voidaan todeta, että suomalaisen lasitaiteen kansainvälistymistä on kannatellut vuosikymmenten ajan yksityinen aloitteellisuus. Apurahojen niukkuus tekee kansainvälistymisestä lasitaiteilijan näkökulmasta riskialtista. Taloudellisen tuen vähyydestä huolimatta lasitaiteilijat ovat pitäneet 1990-luvun loppupuolelta lähtien ulkomailla säännöllisesti yksityisnäyttelyitä ja osallistuneet ryhmänäyttelyihin ja muihin lasitaidetta esitelleisiin näyttelyihin, mikä osoittaa motivoituneisuutta kansainvälistymiseen.
On perusteltua kysyä, miten suomalainen kulttuuripolitiikka voisi vahvistaa lasitaiteen asemaa. Vaihtoehtoina voisivat olla lasitaiteen kansainvälistymisen piirteet huomioiva oma rahoituslinjaus tai kansainvälistymistä edistävät tukiohjelmat. Voi myös kysyä, onko suomalaisen lasitaiteen kultakauden perintöä riittävästi huomioitu nykyisessä lasitaiteen viennissä, vai onko se jäänyt museaaliseksi muistoksi.
Artikkelikuvat: Anna-Kaisa Kukkonen-Madi
Lähteet:
Hirvi-Ijäs, M. ym. 2019. Taiteilijoiden ja taiteen liikkuvuus. Taiteen ja kulttuurin barometri 2018. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore. Taiteen edistämiskeskus. https://www.cupore.fi/wp-content/uploads/migrated-assets/tiedostot/2019/taiteilijoiden_ja_taiteen_liikkuvuus._taiteen_ja_kulttuurin_barometri_2018._v_09.pdf.
Koivisto, K. 2024. Haastattelu. Suomen lasimuseon intendentti FT Kaisa Koivistoa haastatteli 13.3.2024 Anna-Kaisa Kukkonen-Madi.
Oksanen-Särelä, K. 2012. Muotoilun kansainvälistyminen. Tuki, esteet ja mahdollisuudet. Taiteen keskustoimikunta. Tutkimusyksikön julkaisuja N:o 40. Helsinki: Lönnberg Print. https://www.taike.fi/fi/julkaisut/muotoilun-kansainvalistyminen-tuki-esteet-ja-mahdollisuudet.
Veräjänkorva, T. 2006. Diagnoosi taidekäsityöstä. Tarkastelussa taiteen, muotoilun ja käsityön rajapinta. Taiteen keskustoimikunta. 2007. Valtion muotoilutoimikunta. Helsinki.