Keho taiteessa ja tarkkailussa
Kuka kehoa saa käyttää? Taide paljastaa, ettei keho aina kuulu omistajalleen. Kehon tulisi olla jokaiselle henkilökohtainen, suojeltu ja oma. Mutta taiteessa ja kulttuurissa kehoa käytetään, tulkitaan ja muokataan tavoilla, jotka osoittavat, ettei keho ole yksin sen omistajan hallussa.
Ihmisen keho herättää kiinnostusta, kun se pysyy hallittuna. Keho saa näkyä, mutta vain oikealla tavalla. Kun sen osat, kuten veri, rasva tai hiukset, tuodaan pois tavallisesta ympäristöstä reaktio on usein vastenmielisyys. Näin keho ei ole koskaan vain biologinen kokonaisuus, vaan myös symbolisesti ja emotionaalisesti ladattu pinta. Taiteessa juuri tämä lataus nousee esiin.
Opinnäytetyöni taiteellinen osa käsitteli kehoa välineenä, mutta ei ainoastaan fyysisenä olemuksena. Käyttämäni materiaalit – lateksi, silikoni ja vaaleanpunainen muovi – eivät ole ihmisen kehoa, mutta ne muistuttavat siitä hämmentävän paljon. Ne rakentavat kuvan kehosta, joka on sekä todellinen että keinotekoinen. Näiden materiaalien kautta tutkin kehon rajallisuutta ja sen jatkuvaa muuntumista. Samalla ne nostavat esiin kysymyksen siitä, kenelle keho kuuluu ja miksi se herättää niin vahvoja reaktioita, kun se astuu ulos tavanomaisesta kontekstistaan.
Kehon arvo
Perinteisesti kehoa on kohdeltu monissa kulttuureissa pyhänä. Egyptiläinen muumiointi, kristilliset reliikit ja inkojen muumiot ovat esimerkkejä tavoista, joilla ruumis on säilytetty osana kulttuurista jatkumoa. Keholla on ollut arvoa myös kuoleman jälkeen, koska sen uskottiin kantavan mukanaan jotain pysyvää ihmisestä. Tällaiset käsitykset eivät ole kadonneet. Ne elävät edelleen, mutta nyt ne ilmenevät uusilla tavoilla.
Nykytaiteessa keho ei ole vain alaston pinta. Se voi olla ilmaisun väline, jonka kautta käsitellään vallankäyttöä ja vastarintaa. Taiteilijat kuten Marc Quinn 1 tai Orlan 2 ovat käyttäneet omaa kehoaan ja sen aineita – verta, soluja, ihoa – teoksissaan, joissa henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen merkitys yhdistyvät. Nämä teokset herättävät kysymyksiä siitä, kuka päättää, miltä kehon kuuluu näyttää ja mitä sillä saa tehdä.Kehon säilyttäminen, esittäminen ja hajottaminen eivät siis ole pelkästään esteettisiä ratkaisuja, vaan ne ovat kannanottoja. Ne voivat rikkoa kulttuurisia rajoja ja paljastaa, kuinka kehoon kohdistuvat odotukset ovat usein ulkopuolelta määrättyjä. Ne voivat myös tuoda esiin, miten keho nähdään osana identiteettiä, mutta myös sen ulkopuolella – materiaalina, muistona tai jopa uhkana.
Kehollisuus taiteessa on aina ajankohtainen ja monitahoinen aihe. Kehon voi nähdä peilinä, joka heijastaa yhteiskunnan asettamia normeja. Se paljastaa paljon siitä, mikä on kulttuurisesti sallittua ja mikä taas torjuttua. Taide tekee näkyväksi sen, kuinka syvästi kulttuurimme on kietoutunut kehon hallintaan. Kehon odotetaan olevan terve, hallittu, esteettisesti miellyttävä ja tuottava. Poikkeamat herättävät reaktioita, sillä ne muistuttavat jostain, mitä ei haluttaisi nähdä – hauraudesta, sairastumisesta, vanhenemisesta tai kuolemasta.
Omistajuus on monimutkainen kysymys
Kehon omistajuus ei ole yksiselitteinen asia. Se, mikä näyttäytyy yksilön valintana, voi olla syvästi yhteiskunnallisesti säädeltyä. Kehon muokkaaminen ja esittäminen liittyvät moniin valtasuhteisiin: sukupuoleen, luokkaan, kulttuurisiin normeihin ja historiallisesti muotoutuneisiin käsityksiin ihmisyydestä. Tässä taide voi toimia välineenä purkaa oletuksia ja kysyä uudelleen: kenelle keho kuuluu ja miksi?
Opinnäytetyöni ei pyri tarjoamaan lopullisia vastauksia, vaan avaamaan tilan. Tilan, jossa keho ei ole annettu, vaan neuvoteltava. Tilan, jossa taide voi herättää tunnistamisen ja hämmennyksen kokemuksia. Näin kehon aineet ja muodot puhuvat meille suoraan ilman ylimääräistä suodatusta.
Aaltonen, Siigri. Lihaa ja verta hyytelön alla – ihminen taiteen välineenä. Opinnäytetyö (AMK)
1Hack, J., & Nwangwa, S. N. (2024). Quinn Mark – Self, You and the World. Rizzoli
2 Rose.B (1993) Art in America 81:2, https://web.stanford.edu/class/history34q/readings/Orlan/Orlan2.html
Kuva: Siigri Aaltonen