Liikuteltavan kuvan lumo
Animaation – ja ylipäänsä liikkuvan kuvan – eri muodot ovat hyvin arkipäiväinen osa meidän elämäämme. Koemme sitä toistettuna erilaisilta näytöiltä ja kankaalle projisoituna, televisiossa, kännykän tai tabletin ruudulta, elokuvateattereissa. Se voi olla suurta draamaa tai pieni mikroanimaatio verkkosivuilla. Sitä on niin paljon, ettemme välttämättä aina edes kiinnitä siihen huomiota. Seuraamme passiivisesti, kuinka kuvat elävät erilaisilla pinnoilla, kuin se olisi niiden luonnollinen tila. Animaation lumo on kadonnut.
Animaatio ei ole aina ollut näin jokapäiväinen, lähes itsestään selvä osa arkea. Alkujaan silmien toimintaa tutkivat laitteet ja keksinnöt siirtyivät nopeasti suosituiksi ”optisiksi leluiksi” ja kansaa hämmästyttäviksi spektaakkeleiksi. Nämä varhaiset laitteet erosivat nykyaikaisesta tavasta katsoa liikkuvaa kuvaa merkittävästi: nämä olivat fyysisiä laitteita, joissa animaation kuvaruudut sekä sen katsomisen mahdollistava mekanismi olivat kiinteä osa toisiaan.
Tämän lisäksi toinen erottava tekijä oli katsojan osallistavuus: nämä laitteet vaativat toimiakseen katsojan aktiivisen osallistumisen, laitteen pyörittämisen. Katsoja ei ole vain ”passiivinen” vastaanottaja, vaan aktiivinen ja tärkeä osa syntyvää liikettä, ja sen illuusiota.
Varhaista liikettä
Liikkuvan kuvan kehittyminen nykyaikaiseen muotoonsa pitää sisällään monta erilaista keksintöä ja havaintoa. Ensimmäiset askeleet kohti liikkeen illuusiota ottivat lähes samanaikaisesti 1830-luvulla belgialainen Joseph Plateau fenakistikoopillaan sekä itävaltalainen Simon Stampfer stroboskooppisella kiekollaan (Schuler 2015).
Nämä hyvinkin yksinkertaiset laitteet – animaatioapparaatit – perustuivat samaan mekaniikkaan: kiekon toisella puolella on sarja kuvia kiekon kehän suuntaisesti sekä pieniä katseluaukkoja, joiden läpi kuvaa katsotaan peilin kautta. Näistä aukoista katsoja näkee kerralla vain yhden kuvaruudun, jotka kiekkoa pyörittäessä alkavat vaihtumaan toisiin, luoden liikkeen illuusion.
Nopeasti fenakistiskoopin jälkeen vuonna 1834 esiteltiin seuraava askel liikkuvan kuvan maailmassa englantialisen matemaatikon William George Hornerin toimesta, joka esitteli ensimmäisenä myös elämänpyöränä tunnetun zoetroopin. Tämä laite oli perusperiaatteiltaan samankaltainen kuin aikaisemmatkin laitteet – kuvasarjoja katsotaan pienten katseluaukkojen läpi – mutta kääntyen vaakatasoon. Tämän lisäksi zoetrooppi toi mahdollisuuden vaihtaa katsottavaa kuvaa: siinä missä fenakistiskoopissa liikkuva kuva on itse laitteessa kiinni, suoraan kiekkoon maalattuna, zoetroopin kuvarummun sisälle oli mahdollista vaihtaa toinen kuvaliuska.
Tämä toimintaperiaate jatkui myös seuraavassa kehitysaskeleessa, Émile Reynaudin 1877 patentoimassa praksinoskoopissa. Praksinoskooppi oli edeltäjänsä tapaan vaakatasossa pyöritettävä kuvarumpu, mutta katseluaukkojen sijaan liikkuvaa kuvaa tarkasteltiin kuvarummun keskelle asetetun peilisärmiön kautta. Tämä mahdollisti kirkkaamman kuvan sekä loi animaatiolle selkeät raamit, kuvaruudut (Dulac & Gaudreault 2006).
Vanha kohtaa uuden
Liikkuvan kuvan siirtyessä filmille ja täten massamediaksi nämä varhaisemmat laitteet jäivät tämän uuden median jalkoihin. Ne eivät ole kuitenkaan kokonaan kadonneet museoiden ja keräilijöiden kätköihin, vaan ovat saaneet myös uusia kehitysaskeleita uusien teknologioiden avulla. Uudet tekemisen tavat ovat mahdollistaneet entistä monimutkaisemmat sekä suuremmat teokset.
Liikkeen illuusion synty vaatii aina tavan, jolla paikallaan olevat kuvaruudut saadaan sulautumaan toisiinsa, tavan jolla ”valottaa” kuvaa. Varhaisissa laitteissa tämä tehtiin katseluaukkojen ja peilisärmiöiden avulla, mutta uudemmissa versioissa voidaan käyttää esimerkiksi liikkeeseen synkronoituja strobovaloja sekä oikealla suljinajalla toimivaa videokameraa. Strobovaloilla saadaan suurienkin pyörivien animaatioveistosten ”kuvat” elämään ja lähes jokaisen taskusta löytyvällä laitteella pystytään tarkastelemaan erilaisia fyysisiä animaatioteoksia.
Liikkeessä paikallaan
Animaatio, kuten kaikki muukin liikkuva kuva, elää ajassa. Ilman ajallista aspektia animaation liikkeen illuusio jäätyy staattisiksi kuviksi, yksittäisiksi ruuduiksi. Tämän päivän kontekstissa tämä yleensä tarkoittaa, että näemme vain yhden kuvan, yhden yksittäisen hetken liikkeestä.
Fyysinen animaatio onkin tässä erilainen: vaikka fenakistiskoopin kiekko on paikallaan, voimme nähdä kerralla kaikki sen kuvaruudut yhtenä suuren teoksena, yhtenä suurena liikkeenä. Liike on siis läsnä, vaikka laite ei liiku. Se on ikuistettu yksittäisiksi pieniksi hetkiksi, levitettynä pitkin kuvakiekkoa tai -liuskaa. Kun laite taas pannaan liikkeelle, herää tämä paikalleen jähmetetty liike jälleen eloon.
Tämä kaikkien ruutujen yhtäaikainen katseltavuus tuo mielenkiintoisen lisän fyysisen animaation tekemiseen. Animaatioteosta voidaan tarkastella myös perinteisempänä kuvataiteen teoksena, tauluna tai veistoksena. Se ei elä enää pelkästään ajassa, vaan on myös staattisena oma itsenäinen teos. Animaation tekijän pitää halutessaan hahmottaa samanaikaisesti miltä tämä teos näyttää niin paikallaan kuin liikkeessä.
Animointia apparaatilla
Opinnäytetyössä ”Liikuteltavaa kuvaa, osa I” halusin kokeilla, millaista on työskennellä suuren animaatioapparaatin parissa. Laitteen toimintaperiaate perustui fenakistiskooppiin, sillä halusin tehdä teoksen, joka toimii niin paikallaan kuin liikkeessä, mutta korvasin katseluaukot synkronoidulla strobovalolla.
Melko suuren kokonsa (100 cm halkaisijaltaan oleva kiekko) sekä tämän vilkkuvan ruutuvaihdon takia työstäminen oli paikoitellen haastavaa, vähintään todella erilaista verrattuna nykyaikaiseen digitaaliseen työskentelytapaan. Tästä huolimatta työskentely fyysisen median parissa oli todella vapauttavaa ja uusia ajatuksia herättävää. Mielessäni pyöri jatkuvasti yhdysvaltalaisen animaattorin Eric Dyerin sanat ”Halusin työskennellä poissa tietokoneen ruudulta, palata fyysisiin prosesseihin, sekä tuoda animaation pois litteydestä ja oikeaan tilaan” (Wells & Hardstaff 2008).
Tämä idea on edelleen samaistuttava, ja animaation näkeminen fyysisenä teoksena tuottaa edelleen uusia lumoutumisen hetkiä. Animaation lumo on palannut.
Lähteet
Dulac, N. & Gaudreault, A. 2006. Circularity and Repetition at the Heart of the Attraction: Optical Toys and the Emergence of a New Cultural Series. Teoksessa Strauven, W. (toim.) The Cinema of Attractions Reloaded. Amsterdam: Amsterdam University Press, 227–244
Schuler, R. 2015. Seeing Motion: A History of Visual Perception in Art and Science. Berliini: Walter de Gruyter GmbH.
Wells, P. & Hardstaff, J. 2008. Re-imagining Animation: the Changing Face of the Moving Image. Lausanne: AVA Academia.