• nykytaide
• omakuva
• valokuvataide
• vastaanottotutkimus

Valokuvataiteen merkityksellistämistä tarkastellessa ilmeni, että teosten sisällön tulkinnan sijaan etenkin naiset keskittyvät teoksissa esiintyvän vartalon vertailuun ja arviointiin.

Ripsu Hongisto-Salmen kvalitatiivisen tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia, miten kolmen valokuvateoksen merkitys rakentuu vuorovaikutuksessa katsojien kanssa. Tavoitteena oli selvittää merkitysten muodostumisen mekanismeja sekä sitä, miten teosten tunnelma koettiin ja millaisia kehollisia ja emotionaalisia reaktioita kuvat mahdollisesti herättivät.

Tarkastelussa huomioitiin taitelijaposition vaikutus: taiteilija toimi tutkijana, haastattelijana ja kuvien tekijänä. Lisäksi taiteilija esiintyi itse kuvissaan. Kohteena oli kolme teosta, jotka sisältyvät taiteellisen opinnäytteen Evanescence-sarjaan. Sarjan pohjalta on työstetty kirja, johon kaksi tämän tutkielman kolmesta kuvasta sisältyvät.

Aineisto kerättiin viiden teemahaastattelun avulla. Haastateltavista neljä oli naisia ja yksi mies. Ikäjakauma oli 35–73 vuotta. Teoreettisena viitekehyksenä sovellettiin vastaanottoteoreetikkojen Hans Robert Jaussin (1982), Wolfgang Iserin (1978) ja Umberto Econ (1989) teorioita, joissa kaikissa lähtökohtana on se, että teoksen merkitys syntyy vuorovaikutuksessa vastaanottajan kanssa. Tutkimuksessa hyödynnettiin lisäksi Roland Barthesin (2026) käsitteitä punctum ja studium sekä psykoanalyytikko Jacques Lacanin (2006) ja sosiologi Leon Festingerin (1954) ajatuksia samaistumisesta ja vertailusta.

Alaston keho yllätti ja nousi vastaanoton keskiöön

Haastateltavien ensireaktiot kuvista olivat yllättyneitä ja jopa hämmentyneitä. Kuvissa olevan hahmon alastomuus ja töiden tunnelma poikkesivat odotuksista. Naispuoliset katsojat korostivat myös useaan otteeseen, kuinka rohkeaa taiteilijalta oli asettaa itsensä rehellisesti katseiden kohteeksi. Haastateltavat eivät kertomansa mukaan olleet odottaneet aivan tämän kaltaisia kuvia. Kaikki olivat nähneet taiteilijan aiempaa tuotantoa, ja nämä teokset poikkesivat tunnelmaltaan aiemmista.

Hans Robert Jauss (1982) puhuu odotushorisontista, joka ilmenee juuri esimerkiksi tämänlaisissa yllätyksellisissä ensivaikutelmissa. Vastaanottaja lähestyy teosta aikaisempien kokemustensa ja odotustensa kanssa. Kun nämä ennakko-odotukset eivät kohtaa tai, kuten Jauss ilmaisee asian, kun odotushorisontin ja teoksen välinen etäisyys synnyttää jännitteen, vastaanottaja alkaa tulkita kuvan merkitystä uudella tavalla.

Kehon ja vartalon rooli kommentoinnin, vertailun ja tulkinnan kohteena nousi vastaanoton vahvimmaksi teemaksi. Vartalon ominaisuuksia, ryhtiä, ryppyjä ja arpia kommentoitiin ja verrattiin omaan kehoon. Lisäksi viitattiin hahmon ikään ja erityisesti vanhenemiseen. Etenkin samaa ikäluokkaa olevat haastateltavat vertasivat itseään kuvan hahmoon/taiteilijaan/haastattelijaan.

Tätä voisi tarkastella Festingerin (1954) sosiaalisen vertailun teorian valossa, jossa vertailemalla arvioidaan itsen ja toisen välisiä yhtäläisyyksiä ja eroja, ja vertailukohteeksi valikoituu usein itseään eniten muistuttava henkilö tai ryhmä.  Peilailu omaan kehoon vie ajatukset myös psykoanalyytikko Jacques Lacanin (2006) peiliteoriaan, jossa henkilö samaistuu kuvan hahmoon ja rakentaa näin identiteettiään ja itsetuntemustaan.

Kertomuksia

Ainoa miespuolinen haastateltava pidättäytyi vertailemasta tai suoraan kommentoimasta vartaloa, sen sijaan hän oli ainoa, jonka tulkinnat kehittyivät tarinoiksi jo yksittäisten kuvien kohdalla. Kun kuvat lopuksi asetettiin rinnakkain, kaikki katsojat alkoivat kuitenkin heti rakentaa teoksista sarjaa ja tulkita kolmen kuvaa kertomuksena elämänkaaresta ja kuvan hahmon elämänvaiheista.

Tarinoiden sijaan kuvat aktivoivat vastaanottajaa reflektoimaan omaan elämään ja elämäntapoihin. Ensimmäinen kuva esimerkiksi herätti eräässä haastateltavassa ajatuksia liikkumisesta omassa asunnossa ja hän kertoili, millainen asunto hänellä on, miten hän siellä liikkuu ja minkälainen näkymä asunnosta on. Toisen kuvan hahmon vatsassa näkyvä arpi taas aktivoi yhden haastateltavan puhumaan lapsettomuudestaan ja toisen muistamaan keisarinleikkauksensa.

Reflektointi omaan elämään näytti, että kuvia tarkastellaan ei vain ulkoisten ominaisuuksien kautta, vaan henkilökohtaiset merkitykset rakentuvat omien kokemusten ja aktiivisen pohdinnan kautta. Tämä sopii Wolfgang Iserin (1978) käsitykseen aktiivisesta vastaanottajasta, joka täyttää teoksessa ilmenevät tulkinnalliset aukot omien ajatustensa, muistojensa ja kokemustensa mukaisesti.

Kuvat synnyttivät paljon kysymyksiä, joihin haastateltavat itse tulkitsivat erilaisia vastausvaihtoehtoja. Mitä pidempään haastateltavat perehtyivät kuviin, sitä ristiriitaisimmiksi he kokivat kuvien sisällön. Etenkin toinen ja kolmas kuva nähtiin usein synkempänä ja rankempana, mutta katsomisen myötä niissä alettiin nähdä myös humoristisia piirteitä. Tämä on yhdistettävissä Umberto Econ (1989) ajatukseen avoimesta teoksesta, jossa sallitaan teokselle monta eri, jopa ristiriitaista, tulkintaa ja jossa tulkinnat saattavat elää ja muuttua vastaanoton aikana.

Tunnereaktioita

Kuvien kohtaaminen synnytti erilaisia tunnereaktioita katsojissa. Vahvimmin reagoitiin kuvaan numero kaksi, jonka kaksi katsojaa yhdistivät oman äitinsä kuolemaan. Yksi haastateltavista liikuttui kyyneliin. Näitä voimakkaita henkilökohtaisia tunteita ja kokemuksia voisi pohtia Roland Barthesin (2026) punctum-käsitteen kautta. Barthesin mukaan punctum on usein jokin yksityiskohta kuvassa, joka herättää voimakkaan henkilökohtaisen tunteen tai muiston vastaanoton yhteydessä tai jopa sen jälkeen.

Vaikka haastateltavat kiinnittivät huomiota useisiin yksityiskohtiin kuvissa ja kuvailivat niiden synnyttämiä tunteita ja tunnelmia, reaktioista ei usein kuitenkaan välittynyt sitä pistävää, voimakasta tunnetta, jollaista Barthes kuvailee punctum-käsitteen ominaisuutena. Suurin osa tunneilmaisuista ja kuvan sisällön analyysista liittyykin Barthesin (2026) studium-käsitteeseen. ”Studium kuuluu luokkaan to like, ei luokkaan to love; se herättää puolinaista halua, puolinaista tahtoa; se on samanlaista epämääräistä, laimeaa, välinpitämätöntä kiinnostusta kuin ihmiset, esitykset, vaatteet ja kirjat, joita pidämme ’ihan kivoina’.” (s. 35)

Kolmoisrooli ja taiteilijan intentio

Haastateltavat uskoivat aluksi, ettei tutkijan kolmoisrooli tai omakuvallisuus vaikuttaisi heidän tapaansa puhua tai tulkita teoksia. Aika pian ilmeni kuitenkin, että kun haastateltavat yhdistivät tutkijan/ haastattelijan ja kuvan hahmon samaksi, omakuvallisuus nousi usein keskiöön, vaikka haastattelu oli pyritty pitämään keskustelun alusta alkaen aineistokeskeisenä. Osa haastateltavista yhdisti tutkijan teosten hahmoon läpi koko haastattelun ja kommentointi tapahtui pitkälti persoonan toisessa muodossa. Toiset vaihtelivat persoonamuotoa haastattelun eri vaiheissa. Aprikoidessaan taiteilijan rohkeutta paljastaa itsensä kuvissa, kaikki kohdistivat puheensa suoraan haastattelijalle yhdistäen hänet kuvan hahmoon.

Osalle katsojista on haastavaa olla huomioimatta taiteilijan intentiota, ja he pohtivat omien tulkintojensa pätevyyttä. Yksi haastateltavista koki, ettei hänellä ollut riittävää kapasiteettia tulkita teoksia, eikä hän mielellään olisi halunnut ryhtyä pohtimaan ja tulkitsemaan kuvia itsenäisesti. Tämän kaltainen katsoja hyötyisi siitä, että teokset olisi nimetty tai että niistä olisi saatavilla taiteilijan oma näkemys tai statement.

Lopuksi

Merkityksellistämisen mekanismeista oli haasteellista saada selvää käsitystä. Tässä tutkielmassa kaksi haastateltavaa alkoi tulkita töitä heti ja muiden merkityksellistämisprosessi vahvistui haastattelutilanteen edetessä. Tulkintojen määrä kuitenkin vaihteli paljon vastaajasta ja kuvasta riippuen. Tämän voisi ajatella viittaavan siihen, että mitä pidempään kuvia tai taideteoksia katsoo, sitä enemmän niitä alkaa tulkita ja niistä ”saa enemmän irti”. Näyttää siis siltä, että taiteen katsominen ja siitä puhuminen lisää katsojan kykyä tulkita ja löytää merkityksiä.

Kun teoksista puhuttiin kaksi–neljä viikkoa haastattelun jälkeen, yksi haastatelluista ei ylipäätänsä osannut tai halunnut sanoa kuvista mitään, loput nimesivät kuvat, jotka olivat tehneet suurimman vaikutuksen ja jääneet mieleen. Taiteilijalle olisi mieluista, jos teokset herättäisivät ajatuksia ja oivalluksia, joita katsoja pohtisi vielä jälkikäteenkin.

Tutkimusta voi pitää eräänlaisena pilottitutkimuksena; se antaa pohjaa mahdollisesti myöhemmin tehtävälle omakuvan vastaanottoa käsittelevälle laajemmalle tutkimukselle. Tutkimus on otokseltaan suppea, mutta se antaa jo viitteitä siitä, miten performatiivisia omakuvia katsotaan ja miten niistä puhutaan. Voidaan ajatella, että taiteen vastaanoton merkityksellistämisprosessi on eräänlainen hybridi. Tulkinnat näistä kolmesta teoksesta olivat pääosin henkilökohtaisia ja assosiatiivisia. Tämä on linjassa taiteensosiologi Maaria Linkon (1998) käsityksen kanssa koskien taiteenkokijan puhetta:

”Yleisemmin voidaan sanoa, että taiteenkokijan puhe taiteesta näyttäisi olevan ennen kaikkea subjektiivista, elämänkerrallista ja emotionaalista.” (s. 64)                                                                                                 

Kuvat 1-3: Ripsu Hongisto-Salmi, 2026, Sarjasta Evanescence.

Lähteet

Barthes, R. (2026). Valoisa huone. (M. Kella & H. Weselius, käänn.). Bokeh.                             

Eco, U. (1989). The Open Work. Harvard University Press.                                           

Festinger, L. (1954). A theory of social comparison prosesses. Human Relations 1954 7:2, 117–140.                       https://journals.sagepub.com/doi/10.1177/001872675400700202

Iser, W. (1978). The Act of Reading. Johns Hopkins University Press.                                                    

Jauss, H. R. (1982). Toward an Aesthetic of Reception. (T. Bahti, käänn.). The Harvester Press

Linko, M. (1998). Aitojen elämysten kaipuu: Yleisön kuvataiteelle, kirjallisuudelle ja museoille antamat merkitykset. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 57.  Nykykulttuurin tutkimusyksikkö, Jyväskylän yliopisto.

Lacan, J. (2006). Écrits.(B. Fink, H. Fink & R. Grigg, R, käänn.). W. W. Norton & Co.

Artikkeli perustuu kirjoittajan opinnäytetyöhön, joka löytyy Theseus-tietokannasta: https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2026051211319