Integroitu hoito on avain kaksoisdiagnoosin menestykselliseen hoitoon
Päihteidenkäyttäjillä on kolminkertainen riski sairastua ahdistuneisuushäiriöön. Kansainvälisen tutkimusnäytön mukaan peräti 87% tutkimuksista tukee integroitua hoitomallia, jossa molempia häiriöitä hoidetaan samanaikaisesti saman hoitotiimin toimesta. Suomalainen hoitojärjestelmä kaipaa yhtenäisempiä käytäntöjä kaksoisdiagnoosipotilaiden tehokkaaseen tunnistamiseen ja hoitoon.
Turun ammattikorkeakoulun opinnäytetyössä laadittiin narratiivinen kirjallisuuskatsaus, jossa analysoitiin 11 kansainvälistä tutkimusta vuosilta 2014-2022. Katsaukseen valikoituneet tutkimukset sisälsivät neljä systemaattista kirjallisuuskatsausta, viisi satunnaistettua kontrolloitua tutkimusta, yhden teoreettisen mallin sekä yhden kvalitatiivisen tutkimuksen.
Kaksoisdiagnoosi – miksi yhteisesiintyvyys on niin yleistä?
Mielenterveys- ja päihdehäiriöiden samanaikainen esiintyminen on kasvava ongelma terveydenhuollossa. Tuore meta-analyysi osoittaa, että päihteidenkäyttäjillä on lähes kolminkertainen todennäköisyys sairastua ahdistuneisuushäiriötä verrattuna päihteitä käyttämättömiin henkilöihin. Huumeriippuvaisilla tämä riski on vielä suurempi kuin alkoholin ongelmakäyttäjillä.
Ahdistuneisuushäiriön ja päihdeongelman välinen suhde on kaksisuuntainen. Päihteitä käytetään usein ”itselääkintänä” ahdistuneisuusoireisiin, mutta pitkäaikainen päihteidenkäyttö puolestaan pahentaa ahdistuneisuutta. Vieroitusoireet voivat aiheuttaa voimakasta ahdistuneisuutta, joka kestää viikkoja. Diagnostiikka on haastavaa, koska päihteiden aiheuttamat oireet muistuttavat ahdistuneisuushäiriöitä.
Kaksoisdiagnoosipotilaiden hoito on haastavaa, sillä toipumisennuste on heikompi kuin yhden diagnoosin potilailla, hoitoon sitoutuminen on vaikeampaa ja retkahdusriski on suurempi. Häiriöt vaikuttavat toisiinsa kaksisuuntaisesti, mikä tekee kokonaisvaltaisesta hoito-otteesta välttämättömän.
Perinteisten hoitomallien rajoitukset
Suomessa kaksoisdiagnoosipotilaiden hoitoon on käytetty pääasiassa kolmea eri mallia, joiden toimivuudessa on merkittäviä eroja:
Integroidun hoitomallin vahvuus piilee siinä, että se ratkaisee muiden hoitomallien perusongelmat tarjoamalla koordinoitua ja kokonaisvaltaista hoitoa. Sama hoitotiimi vastaa molempien häiriöiden hoidosta samanaikaisesti, mikä poistaa hoitotahojen väliset kommunikaatio-ongelmat, yhtenäistää hoitosuunnitelman ja huomioi häiriöiden keskinäisen vaikutuksen. Tämä johtaa parempaan hoitoon sitoutumiseen ja vaikuttavampiin hoitotuloksiin. Integroitu hoitomalli mahdollistaa myös terapeuttisen suhteen syventymisen, kun potilas ei joudu siirtymään hoitotaholta toiselle.
Sosiaali- ja terveysministeriö on Kansallisessa mielenterveysstrategiassa 2020-2030 tunnistanut päihde- ja mielenterveyspalvelujen yhteensovittamisen tarpeen ja linjaa, että ”mielenterveys- ja päihdepalvelut muodostavat toimivan kokonaisuuden muiden sosiaali- ja terveyspalvelujen kanssa.” Käytännössä tämä ei kuitenkaan vielä toteudu kattavasti. Suomessa kaksoisdiagnoosipotilaiden hoito on edelleen usein jakautunut kahden erillisen järjestelmän välille, mikä ei ole linjassa kansainvälisten suositusten kanssa, joissa painotetaan nimenomaan integroitua lähestymistapaa.
Integroidun hoidon edut ja vaikuttavuus tutkimusten valossa
Tutkimusten mukaan integroitu hoitomalli selkeyttää hoitoa ja vähentää ristiriitaisia viestejä, kun sama terapeutti toteuttaa hoitoa samassa paikassa. Se parantaa hoitoon sitoutumista, vähentää keskeyttämisen riskiä ja mahdollistaa häiriöiden taustalla olevien yhteisten tekijöiden, kuten tunteidensäätelyn vaikeuksien, tehokkaamman hoidon. Kaiken kaikkiaan integroitu malli tuottaa parempia ja pysyvämpiä hoitotuloksia.
Kansainvälisissä tutkimuksissa on kehitetty kolme keskeistä terapeuttista lähestymistapaa kaksoisdiagnoosipotilaiden hoitoon: Transdiagnostiset lähestymistavat (Unified Protocol, FSET) kohdistuvat molempien häiriöiden taustalla oleviin yhteisiin mekanismeihin ja käsittelevät erityisesti tunteidensäätelyn haasteita. Yhdistelmämenetelmät (ICART, CALM-ARC) sisältävät elementtejä kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta, motivoivasta haastattelusta ja altistusterapiasta. Ne on räätälöity erityisesti kaksoisdiagnoosipotilaille. Ryhmäinterventiot taas vähentävät tehokkaasti stressiä, parantavat minäpystyvyyttä ja tarjoavat vertaistukea sekä sosiaalista oppimista.
Lääkehoidon tutkimus on vielä rajallista, mutta keskeisinä havaintoina nousevat esiin tutkimusnäytön vähäisyys (erityisesti muiden päihteiden kuin alkoholin osalta) sekä se, että useimmista hoitosuosituksista puuttuu ohjeistus lääkehoidon optimoinnista kaksoisdiagnooseissa. Lääkehoidon toteuttaminen on erityisen haastavaa yhteisvaikutusten, väärinkäytön riskin ja hoitomyöntyvyyden vuoksi. Tärkeä periaate on, että lääkehoito tulee aina yhdistää psykososiaaliseen kuntoutukseen optimaalisten tulosten saavuttamiseksi.
Suomen hoitojärjestelmää tulee kehittää
Kansainvälisten tutkimustulosten perusteella Suomen hoitojärjestelmää tulisi kehittää seuraavilla tavoilla:
Siirtyminen kohti integroitua hoitomallia. Mielenterveys- ja päihdepalvelujen yhdistäminen sekä hoidon organisointi niin, että sama hoitotiimi vastaa molempien häiriöiden hoidosta, on ensisijainen kehittämiskohde.
Yhtenäiset hoitosuositukset kaksoisdiagnoosipotilaille. Australian ”No Wrong Door” -periaatteen soveltaminen, jolloin potilas saa tarvitsemansa hoidon riippumatta siitä, hakeutuuko mielenterveys- vai päihdepalveluihin. Toisin kuin Suomessa, useilla mailla kuten Yhdysvalloilla, Iso-Britannialla, Norjalla ja Australialla on jo käytössä kattavat ja yhtenäiset hoitosuositukset kaksoisdiagnoosipotilaiden hoitoon. Nämä kansainväliset hoitosuositukset sisältävät konkreettisia käytännön työkaluja kliinikoille: valmiit seulonta- ja arviointityökalut, vaiheittain etenevät hoitoprotokollat, päätöksentekokaaviot, esimerkkitapaukset ja tarkistuslistat hoitajien työn tueksi. Suomessa ei toistaiseksi ole vastaavia kansallisia kaksoisdiagnoosipotilaiden hoitoon kohdennettuja hoitosuosituksia, mikä vaikeuttaa yhtenäisten hoitokäytäntöjen kehittämistä.
Henkilökohtaisten terveysbudjettien käyttöönotto. Welch ym. (2017) tutkimuksessa henkilökohtaiset terveysbudjetit (PHB) osoittautuivat tehokkaiksi päihderiippuvuuksien hoidossa. Ne paransivat palveluiden yksilöllisyyttä, lisäsivät valinnanvapautta ja kontrollin tunnetta, paransivat hoidon jatkuvuutta ja lisäsivät asiakkaiden vastuunottoa omasta hoidostaan. PHB:t toimivat parhaiten akuutin tilanteen ohituttua (esim. vieroitushoidon jälkeen), jolloin asiakas on kykenevämpi tekemään omaa hoitoaan koskevia päätöksiä.
Lisäksi henkilöstön osaamisen vahvistaminen systemaattisella koulutuksella ja näyttöön perustuvien menetelmien käyttöönotolla, strukturoitujen arviointimenetelmien käyttöönotto varhaisemmaksi tunnistamiseksi sekä potilastietojärjestelmien kehittäminen tiedonkulun parantamiseksi ovat myös keskeisiä toimia.
Sairaanhoitajan keskeinen rooli kaksoisdiagnoosipotilaiden hoidossa
Sairaanhoitajien merkitys kaksoisdiagnoosipotilaiden hoidossa on huomattava. He vastaavat päihteiden käytön ja ahdistuneisuuden oireiden tunnistamisesta ja seurannasta, lääkehoidon toteutuksesta (huomioiden erityisesti väärinkäyttöpotentiaalin), terapeuttisten menetelmien hyödyntämisestä sekä hoidon koordinoinnista eri palvelujen välillä.
Olennaista on myös turvallisen ja luottamuksellisen hoitosuhteen luominen. Sairaanhoitajakoulutuksessa tulisi vahvistaa integroitujen hoitomenetelmien osaamista ja tarjota täydennyskoulutusta työelämässä oleville sairaanhoitajille kaksoisdiagnoosiosaamisen kehittämiseksi.
Samanaikaisen ahdistuneisuushäiriön ja päihdeongelman tehokas hoito edellyttää integroitua lähestymistapaa ja moniammatillista yhteistyötä. Olennaisinta on tunnistaa häiriöiden välinen kaksisuuntainen suhde, kohdistaa hoito molempiin häiriöihin ja niiden välisiin yhteyksiin, hyödyntää näyttöön perustuvia menetelmiä sekä luoda yhtenäinen hoitopolku. Tämä lähestymistapa parantaa hoidon laatua ja vaikuttavuutta sekä vähentää potilaiden pompottelua palveluiden välillä, mikä johtaa parempiin hoitotuloksiin ja kustannustehokkuuteen.
Artikkeli perustuu Anniina Rosenqvistin opinnäytetyöhön ”Samanaikainen ahdistuneisuushäiriö ja päihdeongelma – Integroitu hoito vaikuttavuuden avaimena” (2025).
Lähteet:
Aalto, M. (2007). Päihdehäiriö ja samanaikainen muu mielenterveyden häiriö – kaksoisdiagnoosin hoidollinen haaste. Lääkärin käsikirja. Duodecim.
Alsuhaibani, R., Bloor, K., Hawley, S. & Knapp, M. (2021). Scope, quality and inclusivity of international clinical guidelines on mental health and substance abuse in relation to dual diagnosis, social and community outcomes: a systematic review. BMC Psychiatry, 21(1), 209.
Arunogiri, S. & Lubman, D.I. (2015). Anxiety and substance use disorders: A worrying combination. Australasian Psychiatry, 23(4), 382–387.
Buckner, J.D., Zvolensky, M.J., Schmidt, N.B., ym. (2019). Integrated cognitive behavioral therapy for comorbid cannabis use and anxiety disorders: A pilot randomized controlled trial. Behaviour Research and Therapy, 115, 38–45.
Fantuzzi, C. & Mezzina, R. (2020). Dual diagnosis: A systematic review of the organization of community health services. International Journal of Social Psychiatry, 66(3), 300–310.
Farchione, T.J., Crosby, J.M., Della Porta, A., ym. (2021). Efficacy of the Unified Protocol for the treatment of comorbid alcohol use and anxiety disorders: Study protocol and methods. Contemporary Clinical Trials, 108, 106512.
Lai, H.M.X., Cleary, M., Sitharthan, T. & Hunt, G.E. (2015). Prevalence of comorbid substance use, anxiety and mood disorders in epidemiological surveys, 1990-2014: A systematic review and meta-analysis. Drug and Alcohol Dependence, 154, 1–13.
Lotvonen, E. (2015). Kaksoisdiagnoosipotilaiden hoito. Päihdelinkki.
Marel, C., Mills, K.L., Kingston, R., ym. (2016). Guidelines on the management of co-occurring alcohol and other drug and mental health conditions in alcohol and other drug treatment settings. Centre of Research Excellence in Mental Health and Substance Use, University of New South Wales.
Mc Hugh, R.K. (2015). Treatment of co-occurring anxiety disorders and substance use disorders. Harvard Review of Psychiatry, 23(2), 99–111.
Milosevic, I., Chudzik, S.M., Boyd, S. & McCabe, R.E. (2017). Evaluation of an integrated group cognitive-behavioral treatment for comorbid mood, anxiety, and substance use disorders: A pilot study. Journal of Anxiety Disorders, 46, 85–100.
Nardi, W.R., Gupta, T., Ali, S., Luiggi-Hernández, J.G. & Sommer, J.L. (2024). A systematic review and meta-analysis of psychosocial interventions for persons with comorbid anxiety and substance use disorders. Journal of Substance Use and Addiction Treatment, 165, 209442.
NICE (2016). Coexisting severe mental illness and substance misuse: community health and social care services. NICE guideline [NG58]. National Institute for Health and Care Excellence.
SAMHSA (2020). Substance Use Disorder Treatment for People With Co-Occurring Disorders. Treatment Improvement Protocol (TIP) Series 42. Substance Abuse and Mental Health Services Administration.
Selick, A. & Wiktorowicz, M. (2016). Co-occurring mental health and addiction disorders: The elusive path to integrated care. International Journal of Noncommunicable Diseases, 1(3), 97-107.
STM. (2020). Kansallinen mielenterveysstrategia ja itsemurhien ehkäisyohjelma vuosille 2020-2030. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2020:6.
Stapinski, L.A., Rapee, R.M., Sannibale, C., Teesson, M., Haber, P.S. & Baillie, A.J. (2015). The Clinical and Theoretical Basis for Integrated Cognitive Behavioral Treatment of Comorbid Social Anxiety and Alcohol Use Disorders. Cognitive and Behavioral Practice, 22(4), 504-521.
Welch, E., Jones, K., Caiels, J., Windle, K. & Bass, R. (2017). Implementing personal health budgets in England: a user-led approach to substance misuse. Health and Social Care in the Community, 25(5), 1634–1643.
Wolitzky-Taylor, K., Krull, J., Rawson, R., Roy-Byrne, P., Ries, R. & Craske, M.G. (2018). Randomized Clinical Trial Evaluating the Preliminary Effectiveness of an Integrated Anxiety Disorder Treatment in Substance Use Disorder Specialty Clinics. Journal of Consulting and Clinical Psychology, 86(1), 81–88.