Vanhemmuuden tukeminen on tärkeä osa varhaiskasvatuksessa tehtävää työtä. Toimiva kasvatusyhteistyö perustuu dialogisuuteen, luottamukseen ja aitoon kohtaamiseen. Kasvatusyhteistyön tavoitteena on tukea lapsen hyvinvointia. 

Varhaiskasvatuksen työntekijöillä on velvollisuus tukea vanhempaa tai lapsen muuta huoltajaa kasvatustehtävässä. Tämän määrittelee Varhaiskasvatuslaki (540/2018). Vanhempien ja varhaiskasvattajien yhteistyöllä on suuri merkitys, kun tarkastellaan lapsen kokonaisvaltaista hyvinvointia. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (Opetushallitus, 2022, s. 37) määrittää yhteistyön tavoitteeksi vanhempien ja henkilöstön yhteisen sitoutumisen lapsen turvallisen kasvun, kehityksen ja oppimisen edistämiseen. Se painottaa, että yhteistyö on vuorovaikutuksellista. Varhaiskasvatuksen henkilöstöltä vuorovaikutus edellyttää aktiivisuutta sekä perheiden moninaisuuden että yksilöllisten tarpeiden huomioimista. 

Varhaiskasvattajan ja vanhemman toimiva yhteistyösuhde on lapsen etu 

Varhaiskasvattajan ja vanhemman toimiva kasvatusyhteistyö vahvistaa vanhemmuutta, mikä puolestaan tukee lapsen kasvua ja kehitystä. Määttä & Rantala (2022) kirjoittavat teoksessaan Tavallisen erityinen lapsi perhelähtöisyydestä. Perhelähtöisen työotteen lähtökohtana on, että ammattilainen näkee vanhemman tasavertaisena kumppanina. Perheitä pidetään oman lapsensa parhaina tuntijoina. Perhelähtöinen työ edellyttää sekä avoimuutta että luottamusta, mutta ennen kaikkea tärkeää on kunnioitus. 

Ammattilainen kunnioittaa perheiden kulttuurillisia eroavaisuuksia, erilaisia arvoja ja uskomuksia sekä selviytymiskeinoja. Perhelähtöisesti työskentelevä ammattilainen pyrkii miettimään perhettä kokonaisuutena, eikä ainoastaan lapsen näkökulmasta. Lisäksi perhelähtöisesti työskentelevä ammattilainen ymmärtää, miksi vanhemmat eivät aina ole valmiita toimimaan yhdessä. Vanhemmille voi tuntua haastavalta kertoa asioista, jotka eivät suoraa liity lapseen, mutta vaikuttavat tämän hyvinvointiin. Esimerkiksi vanhemman uupumus ei suoranaisesti liity lapseen, mutta vaikuttaa lapsen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin (Määttä & Rantala, 2022, s. 230-231). 

Toimiva kasvatusyhteistyö perustuu luottamukseen, avoimuuteen ja vastavuoroisuuteen 

Dialogisuudella tarkoitetaan tasavertaista ja kunnioittavaa vuorovaikutusta, jossa molemmat osapuolet kuuntelevat toisiaan aidosti. Tarkoituksena ei ole vain tiedon välittäminen ammattilaiselta vanhemmalle, vaan yhteisen ymmärryksen rakentaminen lapsesta. Kuten Alhanen (2024, s. 37) painottaa, mahdollistaa dialoginen keskustelu ihmisen elintärkeän kyvyn oppia toisiltaan. Hän jatkaa, että dialogisessa keskustelussa toisiin suhtaudutaan kanssaeläjinä, jossa jokainen voi oppia toiselta. Koska kasvatusyhteistyön tavoitteena on yhteinen ymmärrys lapsen hyvinvoinnista, on dialogisuus oiva väline saavuttaa yhteinen päämäärä. 

Toimiva kasvatusyhteistyö vaatii luottamusta, jota ei voi syntyä ilman, että toista kuunnellaan ja ymmärretään. Dialoginen keskustelu mahdollistaa luottamuksen syntymisen, koska se perustuu pyrkimykseen rakentaa yhteistä ymmärrystä ja vastavuoroisuutta (Mönkkönen, 2018, s. 107-108). 

Dialogisen kohtaamisen elementit: 

• Läsnäolo ja kuuntelu 

• Tasavertaisuus 

• Kunnioitus ja arvostus 

• Avoimuus ja suorapuheisuus 

• Kiireettömyys 

• Uteliaisuus 

Jos varhaiskasvattajalla herää huoli lapsen tai perheen tilanteesta, sen esiin ottaminen dialogisesti keskustelemalla on taito, joka vahvistaa luottamusta ja yhteistyötä. Dialoginen keskustelu rakentaa yhteistä ymmärrystä. Kun huoli otetaan puheeksi kunnioittavasti ja tasavertaisesti, ei se rakennu ammattilaisen yksipuoliseen näkemykseen, vaan yhteiseen keskusteluun. Dialoginen keskustelu varmistaa, että huolen puheeksiotto tapahtuu sensitiivisesti. Vanhemmalle tulee olo, ettei tarkoitus ole syyllistää, vaan etsiä yhteistä ratkaisua ja edistää yhdessä lapsen hyvinvointia (Eriksson & Arnkil, 2017, s. 37–38).  

Vanhempi, joka ymmärtää lastaan, pystyy vastaamaan paremmin tämän tarpeisiin 

Lapsen hyvinvointi rakentuu useasta eri tekijästä, jotka vaikuttavat lapsen kasvuun ja kehitykseen. Saarinen ym. (2023, s. 100-101) toteavat, että merkittävin lapsen kehitykseen vaikuttava tekijä on perhe. Mäkelä (2019, s. 16) toteaa Suomessa olevan paljon vanhempia, jotka kokevat jäävänsä yksin. Ilman tukea ja apua jäävän vanhemman ja hänen lapsensa suhde vaarantuu, joka puolestaan on uhka lapsen kehitykselle ja hyvinvoinnille. 

Vanhempi, joka ymmärtää lastaan, voi paremmin vastata tämän tarpeisiin. Holopainen ja Korhonen (2015, s. 29) toteavat ammattilaisen voivan tukea vanhemman kykyä ymmärtää lastaan esimerkiksi tukemalla vanhemman reflektiivistä kykyä. Reflektiivinen kyky, eli vanhemman kyky “lukea lastaan” on edellytys sille, että vanhempi kykenee toimimaan sensitiivisesti. Vanhemman sensitiivisyydellä tarkoitetaan vanhemman herkkyyttä reagoida lapsen tarpeisiin ja tunnekokemuksiin oikea-aikaisesti ja johdonmukaisesti. Tämä puolestaan edistää vanhemman ja lapsen turvallisen kiintymyssuhteen muodostumista. 

Ammattilaisen on mahdollista tukea vanhempien reflektiivisen kyvyn kehittymistä. Yksi keino, jolla kykyä voidaan tukea, on ammattilaisen oma utelias suhtautuminen vanhempaan ja lapseen. Ammattilainen voi kysyä ja olla kiinnostunut lapsen sekä vanhemman ajatuksista ja tunteista. Ammattilainen voi myös keskustellessa vanhemman kanssa nostaa esiin hetkiä, jolloin vanhempi käyttää omaa reflektiivistä kykyään: “Kerroit äsken, että siinä hetkessä arvelit, että lapsen käytös…” (Holopainen & Korhonen, 2015, s. 30).  

Vanhemmuuden varhainen tukeminen rakentuu arjen pienistä kohtaamisista. Kuunteleminen, kiinnostus ja aito läsnäolo rakentavat toimivaa kasvatusyhteistyötä ja vahvistavat vanhemman kokemusta nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Usein jo tieto siitä, ettei ole yksin, riittää tukemaan vanhemmuutta, mikä puolestaan luo pohjaa lapsen turvalliselle kasvulle ja kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille.  

Varhaiskasvatuksen sosionomit ovat uusi ammattiryhmä varhaiskasvatuksessa. Heidän osaamisensa myötä varhainen vanhemmuuden tuki kehittyy edelleen, jotta perheet saavat oikea-aikaista tukea arjen haasteisiin ja niiden ratkaisemiseen.

Artikkeli perustuu Polina Hännisen ja Soila Kytölän opinnäytetyöhön Varhaista tukea vanhemmuuteen – opas varhaiskasvattajille (2026) https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2026051412083

Kuva: Pixaby

Lähteet

Alhanen, K. (2024). Dialogikirja [e-kirja]. Into Kustannus.

Eriksson, E. & Arnkil, T.E. (2017). Huoli puheeksi: Opas varhaisista dialogeista. (9. uud. P.). Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Mäkelä, J. (2019). Yhteisöllinen kasvatus – kukaan ei selviä vanhemmuudesta yksin. https://www.julkari.fi/server/api/core/bitstreams/f8d0cff7-e514-4eec-8bcd- 20586e70fa1a/content

Korhonen, S. & Holopainen, L. (2015). Vanhempana vahvemmaksi – kohti myönteistä vuorovaikutusta: Kirja vanhemmuudesta ja sen tukemisesta. Grano Oy.

Määttä, P. & Rantala, A. (2022). Tavallisen erityinen lapsi: Kasvun ja hyvinvoinnin tukeminen yhdessä (3., uudistettu painos). PS-kustannus.

Mönkkönen, K. (2018). Vuorovaikutus asiakastyössä. Gaudeamus.

Opetushallitus. (2022). Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2022. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/Varhaiskasvatussuunnitelman_p erusteet_2022_2.pdf

Pulkkinen, L. (2022). Lapsen hyvinvointi alkaa kodista. PS-kustannus.

Saarinen, A., Lyytinen, P., Ahonen, T. & Lyytinen, H. (2023). Varhaislapsuus. Teoksessa L. Pulkkinen, T. Ahonen & I. Ruoppila (toim.), Ihmisen psykologinen kehitys (s. 34–102). PS-kustannus.

Varhaiskasvatuslaki 540/2018