Innostu pikkolosta – soittajana tai kuulijana
Pikkolon voi bongata hotellissa matkatavaroiden kantajana, mutta orkesterissa pikkolo on pienin puhallinsoitin ja kuuluu puupuhallinryhmään. Se kimmeltää usein orkesterin korkeimpana äänenä kaikkien muiden yläpuolella soiden oktaavin ylempää kuin huilu. Pikkolo on orkesterihuilistin tärkeä sivusoitin, joka vaatii hieman erilaista soittotapaa, ja on siksi tärkeä myös huilupedagogin opinnoissa.
Joku innostuu pikkolon kirpeästä ylärekisteristä, toinen ihastuu sen hämyiseen alarekisteriin, kolmas heittäisi pillillään vesilintua, mutta pikkolonsoittoon ja sen kuuntelemiseenkin voi ihastua. Pikkolonsoitosta voi saada vaikka ammatin, niin kuin opinnäytetyön tekijälle on käynyt. Hollantilainen pikkologuru Peter Verhoyen (2022, s. 43) kannustaa pikkolisteja: Pikkolonsoittoon kannattaa suhtautua avoimin mielin. Se on suuri seikkailu! Nauti uusista sointiväreistä! Ole kärsivällinen! Pikkolo on eri soitin kuin huilu.
Pikkolon rooli ennen ja nyt
Pikkolohuilun historian voidaan katsoa alkavan ensimmäisistä ihmisistä, jotka keksivät puhallella onttoihin luihin ja ruokoihin. Pikkolon edeltäjä fife oli sotaisa marssisoitin, mutta barokin aikana säveltäjät alkoivat kirjoittaa pikkolo-osuuksia teoksiinsa (Gippo, 2007). Ludvig van Beethoven 1800-luvun alussa oli ensimmäinen, joka käytti pikkoloa sinfonioissaan (s. 27, 31).
Pikkolo on edelleen ensisijaisesti orkesterisoitin, ja nuori huilisti ottaakin pikkolon käsiinsä usein siksi, että koulun orkesteriin tarvitaan pikkolonsoittaja. Viime vuosikymmeninä pikkolo on noussut myös varteenotettavaksi soolo- ja kamarimusiikkisoittimeksi muiden puhallininstrumenttien rinnalle ja sille on sävelletty paljon mielenkiintoista ja mielekästä uutta musiikkia.
Pikkolonsoiton tulevaisuus on ennen kaikkea innostavien ja kannustavien pedagogien käsissä. Opettajan ammattitaito, pikkolonsoiton hallinta ja varsinkin rohkaisu ja positiivinen asenne pikkoloa kohtaan ovat ensiarvoisen tärkeitä tulevaisuuden pikkolistien koulutuksessa.
Harjoitus tekee mestarin – vanha sanonta pätee edelleen
Yleensä huilisti ottaa pikkolon käteensä siinä vaiheessa, kun huilunsoiton perusasiat ovat jo hallinnassa. Sormitukset ovat samat kuin huilussa, mutta sormet ovat lähempänä toisiaan, joten tuntuma on hyvin erilainen (Lupo, 2020). Myös soittimen paikka leualla on erilainen, ja pienempi puhallusaukko vaatii tarkempaa ilmavirran ohjausta ja puhalluskulmaa. Keskivartalon lihaksista tarvitaan erilaista tukea kuin huilunsoitossa (s. 42).
Pikkoloharjoittelu kannattaa aloittaa ala- ja keskirekisteristä (Eden, 1994). Pikkololla voi soittaa samaa musiikkia kuin huilulla, kunhan lähestyy ylintä oktaavia varovasti tunnustellen. Kun harjoittelee pikkololla ohjelmistoa, joka on jo huilun kanssa tuttua, voi paremmin keskittyä soundiin, ansatsiin ja intonaatioon (s. 2). Alusta alkaen on hyvä vuorotella soittimia, jotta siitä tulee rutiini, koska orkesterityössä se on arkipäivää (Morris, 1998, s. 3). Pikkolonsoitto rikastuttaa tavallisenkin huilun soittoa; kaikenlainen joustavuus ansatsissa ja soittotavassa on pelkästään hyvä asia.
Huilulle sävelletty barokkiohjelmisto on kuin tehty pikkoloaloittelijalle; se on täynnä hienoja melodioita ja musiikillisia haasteita selkeissä sävellajeissa, jolloin intonaatiotakin on helppo tarkkailla. Jos uskaltaa kurkata ”laatikon ulkopuolelle”, oboe-, nokkahuilu- ja viuluohjelmisto toimii rekisterinsä puolesta mainiosti aloittelevan pikkolistin nuottitelineellä.
Suurista orkesteriteoksista voi poimia tärkeitä pikkolopaikkoja, jotka useinkaan eivät ole kovin monimutkaisia vaikkapa transponoitaviksi eli siirrettäviksi eri sävellajeihin. Näin pääsee samalla kurkistamaan orkesterikirjallisuuteen. On musiikillisesti oleellista ja myös yleissivistävää tutustua kappaleeseen laajemminkin. Tietoisuus siitä, minkälaisessa yhteydessä ja minkä muiden soittimien kanssa jokin tietty soolo tai aihe esiintyy esimerkiksi suuressa sinfoniassa, antaa soittajalle osviittaa monenlaisista soittoteknisistä ja tulkinnallisista asioista.
Pikkolonsoiton fysiologiaa
Puhallinsoittaja tarvitsee koko kehoa soittamiseen. Sisään- ja uloshengittäminen eli puhaltaminen täytyy olla tehokasta ja kontrolloitua. Ratkaisevan tärkeä on keskivartalon tuki, jonka hallintaa ilman ei pysty soittamaan puhallinsoitinta.
Ansatsi eli huuliote muotoilee ilmavirtaa puhallettaessa. Huiluun ja pikkoloon puhaltamista jokainen voi kokeilla puhaltamalla pulloon siten, että ilma osuu pullonsuun reunaan. Ilmavirran suunta, muoto ja nopeus ovat merkittävät muuttujat, kun halutaan erilaisia värejä ja sävyjä soundiin tai etsitään hyvää intonaatiota eli sävelpuhtautta sekä dynamiikkaa.
Artikulaatio eli sävelten alukkeiden kielittäminen muotoilee musiikkia, kuten myös puhetta. Kielellä on monta mahdollista paikkaa suussa ja eri puhutuissa kielissäkin artikuloidaan monella eri tavalla.
Vibrato eli äänen värittäminen hienoisella värähtelyllä suoran tuuttauksen sijaan on usein huilistien kuuma keskustelunaihe ja makuasia, josta voi aina kiistellä. Eri aikakausien musiikissa pyritään käyttämään erilaisia vibratotyylejä. Tärkeää on hallita soundi suoralla äänellä ja värittää sitä tyylinmukaisesti, mieluummin varovaisesti kuin päästää vibrato koomisesti valloilleen. Siihenkin tarvitaan keskivartalon lihaksia.
Intonaatio eli sävelpuhtaus on teoriassa helppo asia, mutta käytännössä aina jonkinlainen kompromissi puhdasvireisyyden ja tasavireisyyden välillä sekä soittajien kuulemiskokemusten kesken (Stenström, 2024, s. 30–33). Sävelpuhtaus liittyy vahvasti soundiin ja äänten yläsävelsarjoihin.
Tärkeintä on kuitenkin musiikki! Soittajan fyysisen tekemisen eli soittotekniikan on tarkoitus palvella taidetta. Pikkolisti on ennen kaikkea taiteilija, joka esittää yleisölleen musiikkitaideteoksen tai oman osuutensa siitä.
Lähteet:
Eden, D. (1994). Piccolo! Piccolo!, piccolo method by Danielle Eden book 1. Printed by The Schubert Press Ltd. Published by Just Flutes Edition.
Gippo, J. (2007). The Complete Piccolo, A comprehensive guide to fingerings, repertoire, and history (3. painos). Theodore Presser Company.
Honkanen, A. (2026) Pikkolokikkoja huilisteille – Iloa ja rohkeutta pikkolonsoittoon. Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian opinnäytetyö. https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2026052717951
Lupo, S. (2020). The Piccolo Intonation Book with 39 Original Etudes (2. painos). Alry Publications.
Stenström, P. (2024). Miksi se ei soi silloin kun se ei soi, Patrik Stenströmin artikkeli Jussi Jaatisen tutkimuksesta. Muusikko-lehti 1/2024.
Verhoyen, P., Lauwers, A. & Miller, S. (2022). Peter’s Piccolo World, book 1, a piccolo inspiration book for intermediate to advanced players.
Artikkeli perustuu kirjoittajan opinnäytetyöhön Pikkolokikkoja huilisteille – Iloa ja rohkeutta pikkolonsoittoon. https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2026052717951