Rakenteiden varjossa
Matka esittävän taiteen alan työhyvinvoinnin ymmärtämiseen
Taiteen ala elää jatkuvassa muutoksessa. Rahoituksen epävarmuus, sopimusten puutteet ja jaksamisen haasteet koskettavat monia taiteen tekijöitä. Tämä blogi pohjautuu opinnäytetyöhöni Esittävän taiteen työehdot, epävarmuus ja jaksaminen – resurssien hallinnan ja työhyvinvoinnin näkökulma, joka on tehty Turun ammattikorkeakoulun Taide- ja kulttuurialan johtamisen YAMK-koulutuksessa. Kirjoitan kokemuksesta, mutta ennen kaikkea ymmärtämisen ja toivon näkökulmasta – siitä miten rakenteet ja ihmisyys voivat kulkea rinnakkain, ei toisiaan vastaan.
Johdanto – kun intohimo alkaa kuluttaa
Valmistuin teatteritaiteen maisteriksi (TEAK) keväällä 2001. Olin täynnä intoa ja rakkautta työhöni – Sain tehdä sitä, mistä olin aina unelmoinut. Elää taiteesta, jakaa tarinoita, elää vuorovaikutuksessa yleisön kanssa heijastaen erilaisia ajatuksia, kokemuksia, oivalluksia, tunteita ja toivoa. Mutta vuosien mittaan huomasin jotakin hämmentävää. Työ, jota rakastin, alkoi väsyttää ja turhauttaa. Intohimo muuttui hiljalleen uupumukseksi. Ahdistukseksi.
Kentällä, jossa puhutaan luovuudesta, yhteisöllisyydestä ja merkityksestä, työehdot ja palkka eivät vastanneet koulutusta, vastuuta tai ammattitaitoa. Lukuisat vuodet kokemusta, hiljaista tietoa ja syvää osaamista eivät nostaneet arvostusta – eivätkä toimeentuloa. Se alkoi murentaa omaa uskoani siihen, että intohimo voisi kantaa, jos rakenteet eivät kanna sen rinnalla.
En ollut yksin. Moni kollegani kertoi samoista kokemuksista: epävarmuudesta, arvottomuuden tunteesta, masennuksesta ja jatkuvasta itsensä epäilystä. Näiden kokemusten myötä syntyi myös opinnäytetyöni: halusin ymmärtää, miksi rakenteet, joiden pitäisi tukea taiteellista työtä, näyttävät monesti vievän voimat pois niiltä, jotka taidetta tekevät. Haapala (2024) on todennut, että epävarmuus toimeentulosta, tunne oman työn arvostuksen puutteesta ja pelko leimautumisesta hankalaksi vaikeuttavat epäkohtien esiin nostamista.
Tutkimusongelma opinnäytetyössäni voidaankin kiteyttää seuraavasti:
Miten esittävän taiteen rahoitukselliset ja sopimukselliset tekijät kietoutuvat yhteen ja miten ne näyttäytyvät taiteilijoiden kokemuksissa suhteessa työhyvinvointiin ja taiteilija-identiteettiin.
Opinnäytetyöni yhtenä keskeisenä havaintona oli, että esittävän taiteen kentän ongelmat eivät synny yksittäisistä ihmisistä, vaan rakenteista. Kun rakenteet horjuvat, yksilö väsyy. Kun ne vahvistuvat, myös ihmiset voivat kukoistaa.
Ongelmat näyttäytyvät erityisesti kolmella osa-alueella: taloudellisen ja hallinnollisen osaamisen puutteina, rahoitusjärjestelmien pirstaleisuutena ja epävarmuutena, sekä työelämän rakenteellisena epävakautena ja prekarisaationa (toimeentulon jatkuvana epävarmuutena). Näiden seurauksena taiteilijoiden työhyvinvointi heikkenee, urakehityksen mahdollisuudet kaventuvat ja alan houkuttelevuus vähenee. Taloudellisen ja hallinnollisen osaamisen puute lisää kuormitusta ja vie keskittymistä pois taiteellisesta työstä. Suomalainen esittävän taiteen kenttä on vahvasti sidoksissa julkiseen rahoitukseen – erityisesti valtionosuuksiin, harkinnanvaraisiin tukiin ja projektirahoituksiin. Rahoituspäätökset voivat muuttua nopeasti poliittisten linjausten myötä, mikä luo kentälle jatkuvaa epävarmuutta. Resurssipulan vuoksi monet taiteilijat joutuvat kantamaan tuottajan roolia oman taiteellisen työnsä ohella, usein ilman asianmukaista korvausta tai tukea. Tämä moniroolisuus on kuluttavaa: se vaatii hallinnollista osaamista, aikatauluttamista ja neuvottelutaitoa, mutta näille ei ole varattu aikaa eikä rahaa. Ammatillinen kasvu ja jatkuva oppiminen näyttäytyvät taiteen ammattilaisille sekä välttämättömyytenä että ristiriitojen lähteenä. Ne vahvistavat identiteettiä ja työn merkityksellisyyttä, mutta nojaavat usein palkattomaan työhön ja yksilön omaan vastuuseen. Oppiminen tuo iloa ja inspiraatiota, mutta kuluttaa, jos sille ei ole luotu kestäviä edellytyksiä. Kulttuurialan rakenteita kehitettäessä tulisi tunnistaa oppiminen osaksi työn arvoa ja turvata sille riittävät resurssit.
Epävarmuuden näyttämö
Esittävän taiteen kenttä on täynnä rakkautta ja paloa, mutta myös epävarmuutta. Työsuhteet ovat usein määräaikaisia, projektikohtaisia tai täysin sopimuksettomia. Moni toimii freelancerina, itsensä työllistäjänä, jatkuvasti uuden työn perässä.
Sopimuksettomuus, epämääräiset palkkiot ja jatkuva kilpailu nakertavat vähitellen työn arvokkuutta. Työehtojen ohella myös psykologinen turvallisuus horjuu: kuka uskaltaa puhua uupumuksesta tai epäreiluudesta, jos seuraavaa työtilaisuutta ei ehkä tule?
Epävarmuus ei koske vain toimeentuloa, vaan myös identiteettiä. Kun oma työ ei saa oikeaa arvoa, alkaa helposti epäillä omaa osaamistaan. “Ehkä en olekaan tarpeeksi hyvä.” Tämä ajatus on monelle taiteilijalle tuttu – ja vaarallinen. Anttila (2023) viittaa siihen, että taiteellinen identiteetti ja ammatti ovat monille näyttelijöille erottamattomia. Tämä tekee sopimusneuvotteluista emotionaalisesti kuormittavia: kun työehtoihin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus ei tunnu vain ammatilliselta, vaan henkilökohtaiselta, se heijastuu suoraan kokemukseen omasta arvosta ja osaamisesta.
Palkaton työ ja superlahjakkuuden harha
Opinnäytetyöni tuo esiin ilmiön, jota on pitkään pidetty taidekentällä “normaalina”: valtavat määrät palkatonta työtä. Harjoittelu, valmistautuminen, oman työn kehittäminen, uusien taitojen opettelu – ne nähdään usein osana intohimoa, ei työtä.
Taiteilijalta odotetaan täydellisyyttä ilman näkyvää korvausta. Samalla elää myytti “superlahjakkuudesta” – ihmisestä, joka osaa kaiken luonnostaan ja suoriutuu suurista rooleista ilman harjoittelua. Tämä on vaarallinen harha.
Todellisuudessa jokaisen onnistuneen esityksen takana on valtava määrä näkymätöntä työtä: tunteja ja päiviä yksin harjoitellen, opetellen, kokeillen ja epäonnistuen. Se on työtä, joka usein jää palkatta ja tunnustuksetta. Tämä näkyväksi tekemätön työ syö jaksamista ja hämärtää rajan harrastuksen ja ammatin välillä.
Jos taiteilija tekee jatkuvasti palkatonta työtä voidakseen joskus saada palkallisen esityksen, hän elää pysyvässä ylikuormituksessa. Työ muuttuu kutsumuksesta taakaksi.
Kun tämän tiedostaa, syntyy myös toivo. Palkaton työ ei ole luonnonlaki – se on rakenteellinen tapa, jota voidaan muuttaa. Kun uskallamme sanoa, että valmistautuminen on osa työtä, ja että siitä kuuluu saada korvaus, avaamme oven reilummalle tulevaisuudelle.
Rahoitusrakenteet ja koulutuksen puute
Lähdin tutkimaan rahoitusrakenteita ja budjetointia, sillä ne tuntuivat vierailta jopa vuosikymmeniä kentällä toimineille taiteilijoille. Haastattelujen perusteella huomasin, että taidekoulutuksessa ei juuri käsitellä rahoituksen hakemista, budjetointia, oman työn hinnoittelua tai sopimuksista neuvotteluita.
Meidät opetetaan luomaan, mutta ei toimimaan taiteilijana taloudellisessa todellisuudessa. Tämä osaamisvaje ei ole yksilöiden vika, vaan rakenteellinen ongelma. Taidekoulujen tulisi tarjota vähintään peruskursseja resurssien hallinnasta ja työelämän lainsäädännöistä.
Vasta kun ymmärrämme oman työmme taloudellisen ja rakenteellisen perustan, voimme vaatia sen arvoa. Ilman tätä tietoa moni ajautuu uupumukseen, taloudelliseen epävarmuuteen ja jopa alanvaihtoon – ei siksi, ettei rakastaisi työtään, vaan siksi, ettei sitä voi tehdä kestävästi.
Työpsykologinen turvallisuus ja kateuden kulttuuri
Keskeinen havainto oli myös kateuden ja vertailun läpitunkevuus. Kun kentällä on vähän resursseja ja paljon osaajia, kilpailu kiristyy ja yhteisöllisyys alkaa murentua.
Osa haastatelluista kuvasi jopa ostrakismia – ulossulkemista, syrjintää, hiljaista painetta olla puhumatta ongelmista, jottei leimautuisi vaikeaksi. Tämä heikentää työpsykologista turvallisuutta: turvallisuuden tunnetta, jossa voi tuoda esiin epäkohtia ja inhimillisiä rajoja ilman pelkoa seuraamuksista.
Parhaimmillaan taiteilijat olivat kuitenkin osanneet kääntää kateuden voimavaraksi – inspiraatioksi ja oppimisen haluksi. Se osoittaa, että yhteisöllisyys ja vertaistuki ovat edelleen taidekentän vahvimpia voimavaroja, kun ne vain tunnustetaan ja otetaan käyttöön. Ja juuri tässä on toivo. Yhdessä voimme muuttaa kilpailun yhteiseksi kasvuksi, vertailun vuoropuheluksi ja pelon luottamukseksi.
Loppusanat – matka kohti toivoa
Taiteen tehtävä on olla vapaa. Sen tehtävä on heijastaa arvoja, kokemuksia ja ajattelun moninaisuutta – ei saarnata, vaan antaa jokaiselle kokijalle mahdollisuus reflektoida itseään taiteen kautta. Taide kutsuu vuorovaikutukseen, jossa merkitys syntyy yhdessä. Jotta taide voi olla vapaata, sen rahoituksen ja rakenteiden on oltava kestäviä ja johdonmukaisia. Taiteen tekemistä ei voi rakentaa pelkästään myyntilukujen tai hittituotteiden varaan. Taiteen itseisarvon on oltava läsnä, jotta eri näkökulmat ja kokemukset voivat tulla kuulluiksi. Taiteilijoiden on samalla rakennettava siltoja rakenteisiin ja resurssien hallintaan – opittava ymmärtämään rahoitusta, budjetointia ja työehtoja, jotta he voivat toimia vapaammin niiden sisällä. Taide ei synny epävarmuudesta, vaan ajasta ja tilasta, joka on vapautettu luovuudelle. Kun rakenteet ovat kunnossa, taiteilija voi syventyä, fokusoida ja tehdä työnsä huolella ja rohkeasti.
Uteliaisuus on välttämätöntä – se synnyttää oppimista, joka puolestaan ruokkii intohimoa. Ja kun opimme, intohimo kasvaa. Taide tuo iloa tekijälle ja yleisölle. Vaikka se ei usein tuota välitöntä taloudellista hyötyä, se luo pitkällä aikavälillä arvoa, yhteyttä ja kulttuurista pääomaa. Se voi vahvistaa myös yritysten brändiä ja yhteisöjen yhteenkuuluvuutta, sillä taide rakentaa arvopohjaista ajattelua ja jatkuvaa uusiutumista. Taide auttaa meitä ymmärtämään erilaisuutta – ja juuri siinä on sen todellinen vaikuttavuus. Vapaus ei tarkoita rakenteiden puuttumista, vaan sitä, että rakenteet palvelevat ihmistä – eivät hallitse häntä. Ja juuri silloin taide voi tehdä sen, mitä varten se on olemassa: antaa merkitystä, yhteyttä ja toivoa. Kiitos. Tämä matka opetti minulle, että taiteen voima syntyy silloin, kun rakenteet ja ihmisyys kulkevat rinnakkain – ei toisiaan vastaan.
Lähteet:
Anttila, A. 2023. Tyttöhän soittaa kuin mies! Kuinka vahvistaa taide- ja kulttuurialan tasa-arvoa ja työhyvinvointia? Cuporen verkkojulkaisuja 55. Helsinki: Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore.
Haapala, L. (2024) Itsensätyöllistäjän työelämän laatu. (Väitöskirja, Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta). Helsingin yliopisto