Miksi kielet ja kulttuurit kuuluvat varhaiskasvatusympäristöön? Mitä – kulttuurisensitiivinen kasvattaja?

Varhaiskasvatusryhmät eivät enää juurikaan ole pelkästään kantasuomalaisten kansoittamia, vaan ryhmässä toden näköisesti on niin lapsia kuin aikuisiakin kielellisesti ja kulttuurisesta erilaisista lähtökohdista. Tekemällä eri kieliä ja kulttuureita näkyväksi varhaiskasvatuksen leikkiympäristöissä voimme yhdessä lasten kanssa tutkia ja oppia toistemme kielistä ja kulttuureista, sekä tutustua meille tuntemattomampiin kulttuureihin.

Perinteisiä tapoja lisätä kieliä leikkiympäristöihin on ollut kerätä tervehdyksiä ryhmän eri kielillä, ja ottaa perheet tähän mukaan kysyen perheiden kieliä. Maailman juhlakalenteri on myös monesta ryhmästä tuttu näky seinällä. Mutta kuinka moni meistä niitä seinältä löytyviä brosyyrejä katselee sen jälkeen, kun ne on sinne ripustettu, saati tuo niitä mukaan lasten leikkeihin? Niinpä on järkevää luoda käytäntöjä ja materiaalia suoraan leikkiympäristöön, ja opetella ohjaamaan leikkiä huomioiden kulttuurista ja kielellistä runsautta.

Kaikkialla lapsen ympärillä on enemmän ja enemmän erilaisia kulttuureja näkyvillä ja kieliä kuultavana. Lapsi ei elä pelkästään omaan kotinsa kulttuurissa, vaan tässä todellisuudessa, jossa erilaiset kulttuurit sekoittuvat.

Kun varhaiskasvattajat kehittävät leikkiympäristöä, on mietittävä, mitä se tarjoaa niille lapsille, jotka eivät puhu suomea äidinkielenään tai joiden kotikulttuuri eroaa valtavirrasta (Kalliala, 2012, s. 212). Leikkiympäristö vaikuttaa siihen, miten lapset voivat ilmaista itseään, osallistua ryhmän toimintaan ja luoda sosiaalisia suhteita muiden kanssa.

Tutkimusten mukaan (mm. Weckström & Lastikka, 2023) eri kieli- ja kulttuuritaustaiset lapset leikkivät enemmän sääntöleikkejä ja vähemmän roolileikkejä kuin kantasuomalaiset lapset. Kuitenkin roolileikit ja varsinkin kotileikki, ovat lapsen kehityksen kannalta tärkeä askel ihmisenä kasvamisessa. Viljamaan ja Ylihervan (2020, s. 209) mukaan kotileikki on yksi lasta kiinnostavista leikeistä.

Leikkikotiympäristö, johon tuodaan kieliä ja kulttuureita näkyväksi, on siis tärkeä. Tällaisessa leikkiympäristössä varhaiskasvattajan on helppo ohjata leikkiä kulttuurisensitiivisellä otteella. Roolileikki antaa ujommallekin lapselle – tai kielestä epävarmalle – mahdollisuuden olla rohkeammin mukana yhteisessä leikissä (Halme & Vataja, 2011, s. 92); onhan hän mukana jonkin roolin kautta eikä omana itsenään.

Roolileikissä lapsi harjoittelee huomaamattaan vuorovaikutustaitojen perusteita, niin itse puhetta kuin kuuntelemistakin, Jantunen ym. (2019, s. 216) toteavat. Sanoja ja kieltä tarvitaan siihen, että lapsi pystyy luomaan mielikuvitusmaailman tämän olemassa olevan maailman rinnalle. Myös kehollinen ilmaisu leikissä luo leikkijöiden välille yhteistä mielikuvitusmaailmaa (Lastikka ym., 2025, s. 169–170), ja näin ollen edistää leikkijöiden osallisuutta.

Kotileikki antaa jokaiselle lapselle mahdollisuuden erilaisiin rooleihin, joko niihin, mitkä ovat omasta kokemuksesta tuttuja, mutta myös kokeilla jotain muuta, vaikkapa miltä tuntuu olla sisko, jos itse on ainut lapsi. Kaikilla on myös omakohtaista kokemusta siitä, mitä kotona tehdään, kuka siellä asuu ja kuinka siellä ollaan. Leikkiympäristön täytyy olla lapsen kehitykselle ja iälle sopiva, sekä sellainen, jossa on materiaalia, johon lapsi pystyy samaistumaan. Leikkikotiympäristön arkiset toimet ovat samastuttavia.

Kulttuureita ja kieliä voidaan tuoda leikkikotiin mukaan kuvatuen avulla. Erilaisten astioiden ja ruokailuvälineiden kuvat (ideaalitapauksessa leikkikodista myös löytyisi kuvatut esineet) auttavat samaistumisessa ja niistä voidaan keskustella yhdessä, syödäänkö tänään lusikalla vai puikoilla? Onko meillä aamukahvi vai – tee? Istutaanko pöydän ääressä vai lattiatyynyillä?  Se mitä lapset kysyttäessä vastasivat haluavansa omista kulttuurisista juuristaan tuoda esille, olivat erilaiset ruuat, pukeutuminen ja kielet.

Leikkiminen, liikkuminen, uteliaisuus, uusien asioiden ihmettely, hellyyden osoitukset, matkiminen, telmiminen ja kaikkeen tekemiseen liittyvä ilo ja vapaaehtoisuus ovat tapoja, joilla lapsi oppii (Siren-Tiusanen, 2001, s. 17). Lapsi oppii ympäröivää kulttuuria, sen tapoja, arvoja ja kieltä, tiedostamattomasti, vuorovaikutustilanteissa muilta aikuisilta sekä saman ikäisiltä lapsilta. Sen lisäksi, että leikki ilmentää sitä kulttuuria, jossa lapsi elää, se myös rakentaa uutta yhteistä kulttuuria.

Syntymästään lähtien lapsi yhdistää leikkiä ja kieltä, toisen kehittyminen kehittää toista, ja tämä tapahtuu vuorovaikutuksessa ympäristön ja lähellä olevien ihmisten kanssa (Niemitalo-Haapola & Ukkola, 2020, s. 163). Lapsi tarvitsee turvallisen kiintymyssuhteen häntä hoivaavaan ihmiseen, ihmisen, joka turvaa hänen perustarpeensa, mutta myös vastaa hänen leikkialoitteisiinsa. Jos lapsella ei ole yhteistä kieltä muiden lasten kanssa, hänen on todennäköisesti vaikea päästä mukaan toisten leikkeihin (Arvola, 2021, s. 71). Silloin tarvitaan varhaiskasvattajaa, joka on mukana tukemassa leikkiä ja yhteisen kielen löytymistä.

Kieli- ja kulttuuritietoisen pedagogiikan lähtökohta ja tavoitteet perustuvat inkluusion, moninaisuuden ja osallisuuden toteutumiselle (Lastikka ym., 2025, s. 26). Kulttuuri- ja kielitietoinen varhaiskasvattaja Halmeen ja Vatajan (2011, s. 100) mukaan on ennakkoluuloton ja avoin, lapsen ja perheen kulttuuria arvostava. Varhaiskasvattajan rooli on luoda leikille mahdollisuuksia, jokaiselle lapselle heidän omista lähtökohdistaan, niin ajan, välineiden kuin muiden lasten seuran suhteen, mutta ennen kaikkea lapsen on tunnettava, että hänen leikkiään arvostetaan (Viljamaa & Yliherva, 2020, s. 214).

Varhaiskasvattajan käyttämä leikillinen kieli ja kehonkieli ovat oleellinen osa eri kieli- ja kulttuuritaustaisten lasten leikinohjaamista (Lastikka ym. 2025, s. 174). Kotileikissä kaiken toiminnan ja esineiden sanoittaminen ja sanojen aktiivinen käyttö tukee lapsen arkisen sanaston oppimista. Kielirikas ympäristö Ahosen (2017) mukaan on kielen oppimisen kannalta keskeistä, samoin kuin se, että lapselle puhutaan paljon, vaikka hän ei vielä itse osaisi tuottaa sanoja.

Leikinohjaamisessa on hyvä hyödyntää myös erilaisia kuvatukia, koska visuaaliset apuvälineet, kuten kuvakortit ja materiaalit, houkuttelevat tutkimaan ja ilmaisemaan itseään (Lastikka ym., 2025, s. 74). Yhteisen kielen vajavaisuus vaikuttaa lapsiryhmään ja yksittäisen lapsen kokemukseen varhaiskasvatuspäivän kulusta paljon. Ja kun soppaan lisätään myös muita tuentarpeita, kuvat nousevat arvoon arvaamattomaan. Kuvien lisäksi olisi hyvä olla myös kolmiulotteista materiaalia, joka mahdollistaisi toiminnallisten menetelmien käyttämisen (Kalliala 2012, s. 69).

Varhaiskasvatuksen pedagogiikka ei ole ainut, mikä vaikuttaa lapsen kielenkehitykseen tai kulttuuriseen identiteettiin, vaan vaikutusta on niin työyhteisön monikielisyydellä, toimivalla yhteistyöllä huoltajien kanssa kuin yhteiskunnallisilla asenteilla vähemmistöjä kohtaan (Ahola & Haanpää, 2026, s. 38). Leikkiympäristön kehittämiseen olisi siis hyvä ottaa perheet ja vanhemmat mukaan. Silloin ympäristöä olisi oikeasti mahdollista kehittää niin, että mukaan saadaan sitä kulttuuria, jossa lapsi elää kotonaan.

Tämä artikkeli perustuu Sirpa Laitisen ja Liisa Korpelaisen yhteiseen opinnäytetyöhön aiheesta Eri kieli- ja kulttuuritaustaisten lasten leikin ja leikkiympäristöjen kehittäminen – materiaalia varhaiskasvattajien käyttöön. URN:NBN:fi-fe20260913125390