Miten 70-luvun rakentaminen vertautuu nykypäivän hyvään rakentamistapaan?
Rakennusala on jatkuvassa muutoksessa monien eri tekijöiden vaikutuksesta. Kokemus ja tutkimustieto ohjaavat kehitystä kohti terveellisempiä ja turvallisempia rakentamisratkaisuja.
Rakentamista ohjaavat muun muassa muuttuvat maailman tilanteet, kokemustieto ja tutkimukset, käsitykset kestävästä kehityksestä, kehittyvät materiaalit ja ihmisten tarpeet. Aiemmin esimerkiksi energiakriisi on ohjannut lisäämään lämmöneristystä, ja toimimattomien rakenneratkaisujen tilalle on kehitetty uusia, paremmin toimivia ratkaisuja. Samalla on alettu suosia vanhan korjaamista ja rakenteiden sekä järjestelmien käyttöiän pidentämistä, ja kehittyneet materiaalit ovat parantaneet sekä vikasietoisuutta että energiatehokkuutta.
Aikaisemmilta vuosikymmeniltä on saatu paljon tietoa rakenteiden kosteus- ja lämpökäyttäytymisestä, joita voidaan käyttää hyväksi nykypäivän suunnittelussa. Pitää kuitenkin muistaa, että rakentamisessa seuraukset näkyvät vasta pitkällä aikavälillä, joten tutkimukset ovat hyvä tapa seurata uusien rakenneratkaisujen toimivuutta ja niiden perusteella voidaan tehdä korjaavia toimenpiteitä.
Tunnettuja rakenneratkaisuja 70-luvulla rakennetuissa taloissa
70-luvulla pientaloissa yleinen perustamistapa oli maanvarainen kantava laatta, jonka päällä saattoi olla puukoolattu lattiarakenne tai kaksoisbetonilaatta. Maanvastaisina rakenteina näistä voi aiheutua ongelmia etenkin 70-luvun taloissa, jolloin rakennuksen pohjan maa-aineksina saatettiin käyttää tontilla olemassa olevaa hienojakoista maata. Hienojakoinen maa-aines ei estä veden kapillaarista nousua, jolloin kosteuden nousu orgaanisiin rakennusmateriaaleihin on mahdollista. Yhdessä näiden kanssa kosteuden nousua lisää mahdolliset maapohjan kuivattamisen puutteet, kuten salaojien puute tai maanpinnan kallistukset rakennukseen päin. Seinärakenteessa valesokkelin tavoitteena oli estää kylmäsilta ulkovaipasta sisälle. Rakenteelle ominaista on sijoitus lähelle maanpintaa, jolloin kosteus maaperästä pääsee kulkeutumaan rakenteeseen herkemmin ja orgaanista materiaalia, kuten puuta, käytettäessä luo riskin kosteusvauriolle. Näitä riskejä pienentää oikeiden maa-ainesten käyttö sekä maapohjan kuivatus.
Yläpohja oli usein tasakatto tai loiva harjakatto ja lämmöneristyksenä käytettiin 150–250 mm (Oulun Kaupunki 2013, 4) eristepaksuutta. Tasakaton ongelmat liittyvät loivaan tai olemattomaan kallistukseen sekä mahdollisesti puutteelliseen tuuletusväliin. Loivat kallistukset vesikatolla voivat aiheuttaa veden lammikoitumista ja ajan saatossa kasvattaa riskiä vesivuodoille. Puutteellinen tuuletusväli kasvattaa kosteustasoa yläpohjassa ja voi kasvaa haitallisen suureksi. Tämä johtuu liian pienestä ilmavirrasta, jonka on tarkoitus poistaa kosteutta hallitusti villatilan yläpuolelta. Liian pieni tuuletusväli on yleensä räystäillä, mutta suurenee harjalle päin mentäessä. Tämä johtuu loivasta ja matalasta yläpohjarakenteesta.
Ulkoseinissä 70-luvun taloissa on usein puutteellinen tuuletusväli. Julkisivuverhous on asennettu liian lähelle tuulensuojalevyä, jolloin julkisivun taakse päässyt kosteus ei pääse poistumaan tuuletuksen avulla. 70-luvulla yleisesti käytetty tiiliverhous sitoo kosteutta itseensä ja tiileen sitoutunut kosteus voi sääolosuhteiden vuoksi kulkeutua myös rakenteessa sisään päin. Rankka viistosade voi aiheuttaa myös veden kulkeutumista halkeamien kautta julkisivuverhouksen taakse. Tällöin on tärkeää, että julkisivuverhouksen takana olisi tuuletusväli, jonka kautta kosteus pääsee poistumaan hallitusti ja valumavedet saataisi ohjattua rakenteesta ulos.
Nykyajan hyvän rakennustavan mukaiset rakenneratkaisut
Aikaisemmilta rakentamisen vuosikymmeniltä on saatu arvokasta tietoa ja rakenteiden suunnittelua on niiden pohjalta pystytty parantamaan. Käytettävät rakennusmateriaalit ovat kehittyneet ja uusia materiaaleja, jotka ovat tehokkaampia ja vikasietoisempia, on tullut markkinoille.
Nykyajan rakennustavan mukaisesti sokkelin yläpinta viedään tarpeeksi korkealle maanpinnasta, jotta kapillaarinen kosteuden nousu ei pääse haitallisesti aiheuttamaan vaurioita rakenteisiin. Maa-aineksina käytetään karkeajakoista maa-ainesta, jossa veden kapillaarista nousua pystytään ehkäisemään. Maan pinta muotoillaan rakennuksesta poisviettäväksi ja maapohjaan asennetaan salaojat, jotka ohjaavat hallitusti suuremmat vesimäärät pois rakennuksen ympäriltä. Ulkoseinissä tuuletusvälin paksuus riippuu osittain julkisivumateriaalista, mutta esimerkiksi tiiliverhouksen taakse suositellaan jätettävän 40 mm tuuletusväli ja alimman tiilirivin joka kolmas pystysauma auki, jotta rakenne pääsee tuulettumaan. Yläpohjat tehdään jyrkemmillä kaltevuuksilla ja tuuletusvälit pidetään vaaditulla tasolla.
Lämmöneristysvaatimukset ovat tiukempia ja esimerkiksi yläpohjan eristyspaksuus on uusissa taloissa noin 500 mm. Rakennuksen energiatehokkuutta ohjaavat vaatimukset ovat tiukentuneet ja sisäilman laatuun kiinnitetään aikaisempaa enemmän huomiota. Automaatio rakentamisessa on edistänyt osaltaan energiatehokkuutta ja asumisen mielekkyyttä ilmanvaihdon ja lämpötilan säätelyn kautta.
Tutkimustiedon kautta entistä terveempään, turvallisempaan ja kestävämpään asumiseen
Vanhemman ja myös uudemman rakennuskannan tutkiminen ja arvioiminen on tärkeää tulevaisuuden kehityksen kannalta. Rakentamista pitää voida tarkastella myös kriittisesti, jotta tapoja voidaan muuttaa. Vaikka aiemman rakennuskannan ratkaisuista olisi myöhemmin havaittu ongelmia, niitä ei voida suoraan pitää rakennusvirheinä, jos ne ovat olleet aikansa hyvän rakennustavan mukaisia. Riskirakenteilla tarkoitetaan rakenteita, jotka on ajan myötä todettu vaurioherkiksi, mutta jotka ovat voineet syntyhetkellään edustaa hyväksyttäviä ja tavoitteellisia ratkaisuja.
Lähteet
Hakala, A. 2026. Turun Ammattikorkeakoulu, opinnäytetyö. 70-luvun omakotitalojen riskirakenteet ja niiden korjaustavat.
Oulun kaupunki. 2013. Yläpohjan lisälämmöneristys. https://www.ouka.fi/media/5952/download . Viitattu 14.5.2026.
Kuva: Copilot